Huonoihin paikkoihin on hyvä rakentaa

Ilmalan asema

Kalle Silfverberg kirjoittaa otsikolla Nyt kelpaa kehnokin tontti - joutomaa on muuttumassa kortteleiksi, lähinnä moottoriteiden varret, kyseessä olevan ison muutoksen:

Pitkään oli erilaista. Vallalla oli ajatus, että asuinalueen pitäisi olla erityisen hyvin juuri asumiseen sopiva: rauhaisa, luonnonläheinen ja helposti rakennettava. Esimerkistä käy Tapiola, jonka vaiheista kerrotaan tässä lehdessä.

Ajanjakso jota Silfverberg kuvaa on kuitenkin verrattaen lyhyt sodanjälkeinen poikkeustila. Helsingin keskustassa helpot tontit on rakennettu jo sata vuotta sitten. Mutinalla siitä että voiko muka tuollaisella suolle mitään rakentaa on pitkät perinteet, ihan jo vaikkapa Kluuvin rakentamisesta saakka. Kaupungissa jossa kulkuväline oli etupäässä omat jalat tila oli kortilla. Sitten paalutettiin ja muutenkin tehtiin sille maalle mitä oli.

Liikennetekniikan kehittyminen (auto, raideliikenne) ja yleistyminen massavalmistuksen myötä nopeutti liikkumista. Esimerkiksi peräti yli viiden kilometrin päässä keskustasta sijaitsevasta Tapiolasta tuli sijainniltaan asumiseen kelpaavaa. Kun peltoa riitti, niin sinne oli helppoa ja ylipäänsä mahdollista vapaasti sommitella aikansa ihanteiden mukaisia taloja. Tai jatkuvasti kasvavaksi oletetun autoliikenteen tarpeisiin moottoriteitä valtavine ramppeineen.

Nuo pellot on jo vuosikymmeniä sitten rakennettu. Liikenne taasen ei enää ole vuosikymmeniin nopeutetunut, vaan pikemminkin jopa hidastunut ruuhkautumisen myötä. On palattu normaaliin kaupukirakentamisen tilaan, siihen että sitä tilaa on niukasti.

Silfverberg päättää kolumninsa hyvään kysymyksen:

On hyvä, että rakennetaan, koska tarvetta asunnoille on. Kun uudet talot ovat nousseet aiemmin kehnoina pidetyille tonteille, herää isompi kysymys.

Ovatko hankaliin paikkoihin tehdyt korttelit ihmisten sijoituspaikkoja vai oikeasti viihtyisiä asuinalueita, joista suunnittelijoita myöhemmin kiitellään?

Ensimmäinen kappale oikeastaan vastaa kysymykseen. Kun tilaa ei ole, vaihtoehto hankalille paikoille on ettei tehdä asuntoja. Suunnittelijoita tuskin kiiteltäisiin ainakaan siitä että ei ole taloja joissa asua. Tapioloiden suunnitelijoilla ei ollut tällaisiä rajoitteita, koska he elivät vallan poikkeuksellisen runsaudenpulan hetkellä, jolloin oli mahdollista suhtautua tilallisiin rajotteisiin huolettomasti. Sivumennen, lähiöiden ongelmat kuten palveluiden katoaminen ovat pitkälti seurausta tästä suurpiirteisyydestä.

Tähänkin kysymykseen vastaa yleisemmin Alexander et al maineikkaassa teoksessaan  A Pattern Language: Towns, Buildings, Construction. Se on yksinkertaistaen kooste yleisistä ongelmista arkkitehtuurissa ja suunnitelussa, ohjesäännön omainen kokoelma hyväksi ja huonoksia havaittuja ratkaisuja. Ne eivät toki ole kiistattomia ja lopullisia totuuksia, mutta toisaalta ohjesäännöt on kirjoitettu niiden miesten verellä, jotka kuvittelivat tietävänsä paremmin.

Patternissa 104, Site Repair, käsitellään sitä mitä huonoille paikoille pitäisi tehdä: Yleensä kun tontilta valitaan talon paikka, se on se kaikkien arvokkain, kaunein ja paras osa tonttia. Alexanderin mukaan tämä on virhe. Hienot paikat kannattaa jättää rauhaan, koska ei niissä ole mitään parannettavaa. Jos rakennamme vain hyville paikoille, huonoja paikkoja ei koskaan paranneta. Jokainen talo on mahdollisuus korjata ja tervehdyttää kaupunkia, ja siihen tulee tarttua.


Moottiriteiden varret ovat lohdutonta puskaa, päinvastoin kuin talot ne eivät edes suojaa melulta niiden takanana levittyviä puistoja tai asuinalueita. Silfverbergin mainitsema Ilmala on varsinkin monipuolisesti kelvoton paikka:  Aluetta halkoo kolmessa eri tasossa rata ja moottoritie, jalan liikkuminen on hankalaa ja polkupyörällä vitsi. Ympäristö on hoitamatonta tavalla josta paatuneinkaan jättömääromantikko tuskin löytää kauneutta. Sinne pitääkin rakentaa, juurikin siksi että se on vaikeaa ja vaatii hyvää suunnittelua. Sitäpaitsi, sikäli kun ylipäänsä rakennetaan asuntoja, vaihtoehtoja ei juuri ole.

Ilmalan, ja tulevien kaupunkibulevardien ongelma, ei onneksi ole sijainti. Maantieteelle ei voi paraskaan suunnittelija mitään. Ilmala on pyörämatkan päässä keskustassa ja joukkoliikenteen kannalta sijainti on erinomainen. Houkutteleva sijainti antaa myös taloudellisia mahdollisuuksia tehdä kaunista kaupunkia, se pitää erikseen rakentaa kun ympäristö ei luonnostaan sitä ole.