Myyrmäen aseman ajalleen ominaista arkkitehtuuriaSäilynyeet vanhat rakennukset ovat yleensä erinomaisia. Ei siksi että ennen tehtiin vaan hyvää, vaan koska huonot on purettu jo ajat sitten, eli ne ovat valikoituneet. Näin tulee toimia jatkossakin.
Huonoa taidetta on tutkittu hyvin vähän, ja tämä muodostaa taidehistorian kirjoitukseen vääristymän. Vähän niin kuin ihmisten historiaa kirjoitettaisiin vain huippuyksilöiden kautta. Ja siksi nimenomaan huonoja teoksia pitäisi tutkia. Mutta pitääko niitä nyt vielä suojella, eikö pelkkä kuva-aineisto riittäisi kauhisteltavaksi jälkipolville?
Vantaan kaupunki on asema-arkkitehtuuristaa suojelun kannalla. Myyrmäen ja Martinlaakson asemaa esitetään suojeltaviksi.
Rakennusten alkuperäistä tyyliä kunnioittaen korjattuina ja edelleen parannettuina, siisteinä, asemat toteuttavat jo sinänsä taideasema-tavoitetta, tyylilajinaan brutaali betoniarkkitehtuuri raskaan raideliikenteen kohtaamispisteenä, mutta niiden ilmettä on luonnollisesti edelleen kehitettävissä aloitteen tarkoittamaan suuntaan.
Kyseessä on vastaus aloitteeseen jossa toivottiin, että esimerkiksi taideopiskelijat saisi edes vähän tuunata asemia. Ilmeisesti näin saa tehdä kunhan kaikki on rumaa ja brutalistista harmaata betonia.
Asemat ovat niitä tuhansia ihmisiä varten jotka niitä käyttävät, niiden kaupunginosien keskuksia joissa ne ovat. Funktionalismin, kaikkine karmeine toteutuksineen, lähtökohta oli se että nimenomaan rakennustaiteelliset näkemykset ovat alisteisia toiminnallisuudelle. Nykykäsitykseen että asema on kaupungin sydän ei 70-luvun suunnittelu toimi. Tämän kunnoittaminen on tuon perinteen parhaimpien puolien suojelua, vaikka se tarkoittaisi purkamista.
