Jeffrey Frankelin pragmaattinen lähestymistapa talous- ja ympäristökysymyksiin vetoaa minuun, viimeinen puheenvuoro ei tee poikkeusta. Turhan usein kuulee väitteitä tyyliin Kiina/Intia ei tule suostumaan päästörajoituksiin ja että päästöjen rajoittaminen maksaa "liikaa". Varsinkin jälkimmäinen ärsyttää, kun kerran puhutaan rahasta niin miksi ihmeessä käyttää laadullisia ilmaisuja, eli paljonko on "liikaa"?
Kiinan ja Intian suhteen pitää kysyä millaiseen sopimuksen ne eivät suostu. Frankel ehdottaa kompromissia: Länsimaat sitoutuvat (jo luvattuihin) määrällisiin vähennyksiin, Kiina ja Intia taasen sitoutuvat pitämään päästönsä ensimäissinä vuosikymmeninä ns. ei mitään toimia (Business as Usual, BAU) uralla, jonka jälkeen niitä ruvataan leikkaamaan myös kehittyvissä maissa. Tässä on sellainen nerokas ominaisuus että tämä määritelmällisesti sulkee hiilivuodon pois, kasvu on sitä mitä se olisi muutenkin ilman mitään ilmastosopimusta eli päästöt eivät voi enempää kasva sen takia että länsimaista siirtyy Kiinaan/Intiaan teollisuutta päästörajoitusten vuoksi. Kompromissi täyttää kehittyvien maiden olennaiset ehdot, ne saavat kasvattaa talouttaan ja päästöjään kehitysvaiheessaan, mutta tasaa päästöjä pitkällä aikavälillä. Frankel ei sitä tässä yhteydessä mainitse, mutta myös kepillä voi ainakin uhata.
Kustannusten suhteen, Frankel vetää hatusta ehdot sillä mikä on poliittisesti realistinen taso: 1% BKT:stä diskontanttuna pitkällä aikavälillä, korkeintaan 5% budjettikautena. Luvuista voi olla eri mieltä, mutta lähestymistapa on oikea, samoin suuruusluokka.
Noilla kustannusoletuksilla ja eri maiden määrällisillä rajoituksilla Frankel saa mallista ulos 500 ppm maksimi hiilidioksidipitoisuuden ja kolmen asteen nousun lämpötilassa. Sopimusarkkitehtuuri 2.0 on työn alla ja siinä on tavoitteena 450 ppm, odotan mielenkiinnolla.
Tulotason muutos eri puolilla Helsingin seutua
6 päivää sitten
