Ilmastosopimuksen ehdot

Jeffrey Frankelin pragmaattinen lähestymistapa talous- ja ympäristökysymyksiin vetoaa minuun, viimeinen puheenvuoro ei tee poikkeusta. Turhan usein kuulee väitteitä tyyliin Kiina/Intia ei tule suostumaan päästörajoituksiin ja että päästöjen rajoittaminen maksaa "liikaa". Varsinkin jälkimmäinen ärsyttää, kun kerran puhutaan rahasta niin miksi ihmeessä käyttää laadullisia ilmaisuja, eli paljonko on "liikaa"?

Kiinan ja Intian suhteen pitää kysyä millaiseen sopimuksen ne eivät suostu. Frankel ehdottaa kompromissia: Länsimaat sitoutuvat (jo luvattuihin) määrällisiin vähennyksiin, Kiina ja Intia taasen sitoutuvat pitämään päästönsä ensimäissinä vuosikymmeninä ns. ei mitään toimia (Business as Usual, BAU) uralla, jonka jälkeen niitä ruvataan leikkaamaan myös kehittyvissä maissa. Tässä on sellainen nerokas ominaisuus että tämä määritelmällisesti sulkee hiilivuodon pois, kasvu on sitä mitä se olisi muutenkin ilman mitään ilmastosopimusta eli päästöt eivät voi enempää kasva sen takia että länsimaista siirtyy Kiinaan/Intiaan teollisuutta päästörajoitusten vuoksi. Kompromissi täyttää kehittyvien maiden olennaiset ehdot, ne saavat kasvattaa talouttaan ja päästöjään kehitysvaiheessaan, mutta tasaa päästöjä pitkällä aikavälillä. Frankel ei sitä tässä yhteydessä mainitse, mutta myös kepillä voi ainakin uhata.

Kustannusten suhteen, Frankel vetää hatusta ehdot sillä mikä on poliittisesti realistinen taso: 1% BKT:stä diskontanttuna pitkällä aikavälillä, korkeintaan 5% budjettikautena. Luvuista voi olla eri mieltä, mutta lähestymistapa on oikea, samoin suuruusluokka.

Noilla kustannusoletuksilla ja eri maiden määrällisillä rajoituksilla Frankel saa mallista ulos 500 ppm maksimi hiilidioksidipitoisuuden ja kolmen asteen nousun lämpötilassa. Sopimusarkkitehtuuri 2.0 on työn alla ja siinä on tavoitteena 450 ppm, odotan mielenkiinnolla.

Hiilivuoto ja kansallliset harhaluulot

Huomasin ilokseni että suosikkiekonomistinti Jeff Frankel blogaa.

Esimerkiksi kirjoitus hiilivuodosta ja siitä miten sitä voidaan hoitaa on hyvä:

In theory, there is a possible legitimate role for border adjustments in facilitating a multilateral regime such as the Kyoto Protocol. One might think of penalties on carbon-intensive imports:
1. as sanctions to apply pressure on non-participants,
2. as a calibrated “countervailing duty” to equalize a distortion that will otherwise see carbon-intensive activities migrate to less-regulated countries (a phenomenon known as leakage) or
3. as political reassurance to domestic firms worried about their international
competitiveness.
If designed properly, they need not necessarily be inconsistent with the WTO (World Trade Organization). There are precedents, most importantly (and most ironically) the famous/infamous shrimp/turtle case.

But U.S. politicians are unlikely to do it properly. They may be unaware that the US is more likely to end up as the target of such tariffs than as the enactor – to end up as the defendant, rather than as the prosecutor. The European Union is way ahead of us in cutting back GHG emissions under the Kyoto protocol, and its EC Directive earlier this year had similar language calling for penalties aimed at shirking competitors. That’s us.

Jotenkin näin kotimaisesti lapsenusko että meidän teollisuus on energiatehokkainta ja ne muut tuottavat päästöjä tuntuu tutulta.