Standardipupu

Dennis Dutton perusti aikoinaan Arts & Letters Dailyn siksi että satunnainen lukija löytäisi netin laajasta tarjonnasta jotain yllättävää. Ajatus oli että henkilökohtaisiin mieltymyksiin täydellisesti kalibroitu sisällönhallinta on tylsää kuin päivän vanha leipä. Ajatus on oikea.

ALD:stä bongasin n+1 julkaisun (en ollut koskaan kuullutkaan) arvostelun kirjasta Playboy: The Complete Centerfolds (ei ehkä ihan ekana kirjajonossani), Molly Young kirjoittaa:

In those days Hefner liked his centerfolds "round, soft, and with a maximum emphasis on the beauty of being female." The Playmates of the first three decades follow this formula, flashing biteable bottoms and breasts. Things go downhill in the 1980s as breast implants became popular: the new boobs are globe-like and tactile only in the way that bowling balls are tactile. Some of them cast a glare, like cartoon balloons. Food metaphors no longer apply.

Something else (related) happens around this time: Playboy ceases to be about the erotic everyday encounter. Flesh and blood women turn to images; the "girl next door" becomes distinctly mediated. The bunnies were always mediated, of course, but something about the earlier photographs made you forget the medium and feel as though you were staring straight into the eyes of a luscious partner. Enthusiastic photoshopping has aided the transformation. Gone are the freckles and downy arm hairs of the predecessors. Breasts are surgically standardized; gym routines and spray tans produce identically toned and tinted bodies. Girls of all ethnicities blend together into one latte-colored woman, and the result looks computer-generated. When you try to imagine how the models might feel and smell, things like rubber come to mind.

Tässä on jotain hyvin surullista, ja aikaansa kuvaavaa.

Työttömien velat

Soininvaara huomioi taannoin, että yleisesti paleokonservatiiurpona pidetty Jan Vapaavuori parantaa kuin sika juoksuaan, ja ihmetteli että "Mihin mies vielä päätyykään!" Päivän Kauppalehdessä Vapaavuori ideoi työttömiksi jääville asuntolainajärjestelyä valtion puolesta, mikä on harvinaisen hyvä idea.

Lyhyesti järjestely menisi näin:
a) pankki ei peri lyhennyksiä,
b) valtio maksaa laina korot,
c) valtio perii asukkaalta vuokrantapaista maksua (joka on olettavasti sidottu maksukykyyn, esim. 30% nettotuloista)
d) järjestely on määräaikainen, esim. vuosi tai kaksi,
e) järjestely koskee vain tänä tai ensi vuonna asunnon ostavia.

Pankki välttyy kalliilta maksuhäiriöiltä, realisoinneilta ja luottotappioilta. Asuntoa ostavan riski työttömyydestä pienenee huomattavasti. Työttömäksi jäävä ei joudu niin pahoihin taloudellisiin vaikeuksiin.

Valtion kannalta, suora kustannusvaikutus on korko miinus korkovähennys miinus vuokra miinus mahdollinen asumistuki, mahdollisesti myös toimeentulotuki. Epäilen että tämä on keskimäärin vähintään plus-miinus nolla, mahdollisesti jopa säästää valtiolta rahaa. Valtion maksama korko on pankille käytännössä riskitöntä rahaa, ja marginaali pitäisikin olla sama kuin valtion lainassa.

Epäsuorat hyödyt taas nostavat tällaisen järjestelyn kustannukset valtiolle mitä todennäköisemmin voiton puolelle. Kun asunnon ostajien pelko vähenee, niin asuntokauppa vilkastuu, mikä vähentää nopeasti pahenevaa työttömyyttä asuntorakentamisesa ja miksei kiinteistövälityksessäkin. Tämä lisää verotuloja ja pienentää työttömyysmenoja. Oma vaikutuksena on myös pankkien pienemmillä luottotappioilla.

Yhteenvetona, de fakto valtio takaa pankit jo nyt ja myös kansalaisten perustoimeentulon, mukaanlukien asuminen. Kyseessä olisi lähinnä tämän tosiasian tunnustaminen, ja sen toteuttaminen tavalla joka on tehokas, selkeä, ja sekä inhimillisesti että taloudellisesti järkevä.

On tässä ongelmansakin. Isoin on vaikutus efektiviisen verotukseen. Jos tuollaisella takuulla oleva työllistyy, niin efektiivinen vero palkasta on yllä laskettu erotus. Määräaikaisuus ja kytkentä työttömyyteen yrittää olla ratkaisu tähän, mutta se toimii huonosti (vrt. eroraha ja korotettu työttömyysturva jonka on todettu pidentävän työttömyyttä). Parempi olisi tehdä esimerkiksi tuollainen järjestely vuosi kerrallaan, työllistyy tai ei. Ja pitkässä juoksussa uudistaa asumistuki sekä verotus malliin joka sisältää tuollaiseen takuun.

Toinen ongelma on tuo erikoinen rajaus nyt tai ensi vuonna ostettaville asunnoille. Tämä on tehokas kannustin vaihtaa asuntoa, on siinä järkeä tai ei, ja muutenkin keplottelualtis. Parempi olisi toteuttaa määraikaisuun niin että valtio takaa velat esim. vuoden 2010 loppuun saakka, ja jos työttömyystilanne on vielä silloin huono joidenkin nyt määriteltävien kriteerien mukaan, niin takausta jatketaan vuosi kerrallaan.

Pienine ongelmineenkin, erinomainen idea tähän hätään.