Voiko Helsinki valita asukkaansa ja muita asuntopoliittisia kysymyksiä

Niin yksittäisillä asukkailla kuin kokonaisilla puolueilla on eriviä mielipiteitä siitä millaisia ihmisiä tulisi asua heidän naapureinaan tai kaupungissa ylipäänsä. Kaupunkiin muuttamiseen tai sieltä pois ei kuitenkaan nykymaailmassa tarvitse lupaa, hyvä niin, ja siten poliittisesti ei käytännössä voida päättää ketä Helsingissä asuu. Täten kina asiasta on turha. Käydään asia läpi käppyröitä säästelemättä, tapausesimerkkinä Helsingin asunto-ohjelma, vieraskielisten osuus ja Helsingin Perussuomalaisten näkemys asiasta.

Helsingin valtuusto käsitteli keskiviikkona 11.11.20202 Asumisen ja maankäytön ohjelmaa. Siinä olennaisimmin sovitaan kuinka monelle asunnolle kaupunki varautuu tuottamaan tonttimaata markkinoille ja kuinka monta asuntoa se rakentaa itse esimerkiksi kaupungin vuokrataloiksi.

Asiasta pääsivat puolueet yhteisymmärrykseen, tavoite on 8000 asuntoa vuodessa yhteensä ja tästä 2000 asuntoa kaupungin omana tuotantona. Perussuomalaiset, Kristillisdemokraatit ja Siniset kuitenkin jättäytyivät sovun ulkopuolelle, pääperusteenaan että Helsingin väestönkasvusta suuri osa on vieraskielistä ja he eivät halua sitä lisätä mahdollistamalla suurempi asuntorakentaminen. Katsotaanpa ihan perusteellisesti käppyröiden kera onko ajatuksessa perää.

Alla olevassa kuvassa on Helsingin vuotuinen asuntotuotanto ja vieraskielisen väestön kasvu. Olennaista tässä on se mitä siitä ei näy, eli ei oikeastaan mitään korrelaatiota näiden kahden luvun välillä. Itseasiassa vieraskielisen väestön määrä lähti vuosituhannen alussa kasvuun samalla kun asuntotuotanto sukelsi. Se paljonko Helsinkiin rakennetaan asuntoja ei näytä vaikuta vieraskielisen väestön määrään.

Miksi näin selviää ehkä yksinkertaisimmin seuraavasta kuvasta. Helsingissä muuttaa joka vuosi 100 000 ihmistä kaupungin sisällä, ja noin 40 000 muuttaa kaupunkiin, määrä yhteensä vastaa noin viidennestä kaupungin väkiluvusta. Sillä rakennetaanko Helsinkiin 4000 vai 8000 uutta asuntoa vuodessa ei ole sen kannalta kuka muuttaa ja minne määräänsä suurempaa merkitystä.

Ylipäänsä Helsingin kaupunginvaltuuston käytännön päätösvalta siihen ketä Helsingissä asuu on hyvin pieni, on kyse sitten ulkomaalaisista tai vaikka lapsiperheistä. Kaupungin vuokra-asuntojen asukasvalintaan voi valtuusto edes teoriassa vaikuttaa, mutta ne ovat vain pieni osuus asuntokannasta ja asukkaiden vaihtuvuus siinä on vähäistä. Maahanmuuttopolitiikan ydinkysymys, ketä maahan saa tulla ja jäädä ja millä ehdoilla, on kysymys valtion toiminnasta, ei kaupungin asuntorakentamisesta.

Perussuomalaiset vaikuttivat myös kärsivän sinänsä asiantuntijapiireissäkin yleisestä väärinkäsityksestä että asuntojen tarpeessa on kyse vain väestönkasvusta. Tämä on kirjaimellisesti puolitotuus. Alla on kuvassa asuntokuntien määrän ja asukasmäärän kasvu Helsingissä. (Pariskunta ja lapsi on kolme asukasta ja yksi asuntokunta, sinkku yksi asukas ja asuntokunta.)

Asuntokuntien määrä on viimeisen 40 vuoden aikana kasvanut lähes kaksi kertaa enemmän kuin väestö. Se on kasvanut myös aikoina jolloin kaupungin väkiluku on polkenut paikallaan. Koska joka asuntokunnalla on määritelmällisesti asunto, niin asuntojen tarve seuraa asuntokuntien määrän kasvusta.

Mistä asuntokuntien määrän kasvussa on kyse selviää taas seuraavasta kuvassa, jossa on asuntokunnat koon mukaan ja oikealla pystyakselilla asuntokuntien keskikoon muutos.

Elintason kasvu on näkynyt niin että nuoret voivat muuttaa omaan kotiin vanhempiensa nurkista, huonossa parisuhteessa ei roikuta vanhaan malliin vain jotta olisi katto pään päällä, ja ihmiset elävät pidempään mistä seuraa että leskiä on enemmän. Nämä on varmaan asioita joita pidetään voittopuolisesti hyvinä poliittisesta katsantokannasta riippumatta.

Tämän takia Helsingissä on nimenomaan asuntopula. Siitä että asuntotuotantoa rajoitettaisiin entistä enemmän seuraisi vaan kalliimpaa ja huonompaa asumista nykyisille ja tuleville helsinkiläiselle.

Tehdäänkö pieniä asuntoja liikaa?

Perussuomalaisten kriitiikki asuntojen koon sääntelystä ylöspäin sen sijaan on perustelua. On erikoista huolehtia siitä että Helsinkiin oltaisiin rakennettu liikaa pieniä asuntoja, kun toteuma on että nimenomaan isojen asuntojen määrä on kasvanut eniten.

Alla valmistuneiden asuntojen määrät.

Lähde Helsingin tila ja kehitys 2019

Uusien asuntojen keskipinta-ala on toki pienentynyt, mutta sekin lähinnä isommissa asunnoissa:

Lähde Helsingin tila ja kehitys 2019

Karkaavatko lapsiperheet?

Laajasti jaettu huoli on myös että lapsiperheet karkaavat Helsingistä naapurikuntiin. Perussuomalaisten mielestä ulkomaalaisia pakoon, vasemmiston mielestä asumisen hinnan vuoksi, ja niin edelleen mistä nyt kukin on huolissaan. Toteuma on kuitenkin että lapsiperheiden osuus asuntokunnista on Helsingissä vähentynyt vähemmän kuin seudulla, ja ollut jopa hienoisessa kasvussa. Alla olevassa kuvassa vasemalla yläakselilla on lapsiperheiden osuus kaikista asuntokunnista Helsingissä ja Helsingin seudulla, oikealla tasaisesti supistuva ero prosentteissa.

Parempaa asuntokeskustelua

Tämän kirjoituksen motivaatio on nostaa asuntopoliittisen keskustelun tasoa, joka on jokseenkin yhtä hyvä kuin asuntotilanne. Osansa tälle voisi tehdä oikeisto räksyttämällä paremmin. Mallia näytti valtuustokeskustelussa Liike Nytin Joel Harkimo, joka huomautti että pääkaupunkiseudulla on miljoona neliötä toimistotilaa tyhjänä, kysyntä etätyön  kasvaessa ei ole ainakaan kasvussa, ja kysyi että onko kaupungilla joku suunnitelma mitä asialle tehdä?

Lähde Toimitilamarkkinat Helsingissä ja pääkaupunkiseudulla syksyllä 2018

Itse asiassa tilanne on huonompi, miljoonan tyhjän kerrosneliön lisäksi on pari miljooonaa kerrosneliötä rakentamattomia toimitilatontteja kasvamassa pajua. Kyse on pidemmässä katsannossa siitä että etätyön kasvaminen, nimeämättömien työpisteiden yleistyminen ja tehokkaampi tilankäyttö on laskenut rajusti neliöiden määrää toimistotyöntekijää kohden. Korona-kriisi asettuu osaksi tätä jatkumoa. Suunnittelukoneisto ei ole reagoinut tähän oikein muuten kuin neliraajajarruttamalla käyttötarkoituksen muutoksia kantakaupungissa.

Kääntyykö muuttoliikenteen suunta?

Tuoreiden lukujen mukaan Helsingin nettomuuttovoitto on tänä vuonna laskenut, mistä ovat hätäisimmät tehneet dramaattisia johtopäätöksiä Helsingin vetovoimasta. Todellisuus on kuitenkin otsikoita tylsempää. Ensinnäkin kyse on poikkeustilannevuoden keskeneräisistä tilastoista, mutta olennaisemmin nettomuuto on hyvin meluisa signaali. Helsinkiin muuttaa vuodessa rapiat 40 000 ihmistä ja pois yleensä hieman vähemmän. Pienetkin muutokset näissä määrissä heiluttavat nettosummaa rajusti kuten alla olevasta kuvaajasta näkyy. Esimerkiksi vuodesta 2016 vuoteen 2017 nettomuutto kasvoi 40% ja laski vuodesta 2017 vuoteen 2018 40%, ja tästä tuskin kannattaa vetää johtopäätöstä että kaupungin vetovoima on heilahdellut vastaavasti. Kyse on vuositasossa muutaman tuhannen asukkaan eroista 650 tuhannen asukkaan kaupungissa, ja siitäkään ei kannata tehdä määräänsä suurempia johtopäätöksiä.

Tilastojen lähde aluesarjat.fi ellei toisin mainita.

Kannattaako rumia siltoja rakentaa?

Kun otsikossa on kysymys, niin vastaus tuppaa olemaan ei, ja niin se on tälläkin kertaa. Rumien asioiden rakentamista tulee yksinkertaisesti välttää, sen sijaan kannattaa rakentaa kaunista kaupunkia.

Ajankohtaiseksi kysymyksen tekee Porkkalankadun sillalle suunniteltu ramppi, kuva yllä. Kaupunkiympäristölautakunta päättänee asiasta kokouksessaan tiistaina 14.1.2020.

Betonisiltojen määrä kasvaa yhdestä kahteen ja hymyilevien pyöräiljöiden nollasta kahteen. Havainnekuvat Helsingin kaupunkiympäristö. Tämäkin kuva suurenee napsauttamalla.

Suunnitelijoiden puolustuspuhe menee niin ettei nykyinenkään Porkkalankadun silta ole mikään kaunistus, mutta kun nimenomaan rumia paikkoja pitäisi parantaa. Eikä ainakaan huonontaa.

Betoniramppi on hyvin vaikea tehdä nätisti, mutta parhaalla suunnittelulla ja toteutuksella näissäkin voi onnistua. Esimerkiksi Länsilinkki on autosillan ja alikulun yhdistelmäksi poikkeuksellisen hyvä, jopa viihtyisä. Tai siis on vielä, suunnitelmassa sekin on korvattu masentavalla tusinasillalla.

Kontrasti ajankohtaisissa suunnitelukilpailuissa olleisiin ramppeihin on huima. Huomattakoon että sekä yllä että alla on kyse havainnekuvista.

Junatien suunnitelukilpailu, kuva voittajatyöstä Crossroads (WSP)

Itä-Helsingin keskusta suunnitelukilpailun työssä East Central Park moottoritiesilta on katettu putki.

Laatutaso ei nyt vaan kertakaikkiaan ole ehdotetussa rampissa kantakaupungin arvon mukaista, eikä tuollaista tule tehdä. Mitään pakottavaa syytä ei rakentaa ramppioa ei ole.

Silta pitää kyllä uusia mutta sillä on vielä 15-20 vuotta ikää jäljellä. Autoliikenteen osalta taas pätee se että pullonkaula on aina seuraava risteys, Helsingin Sanomat kirjoittaa:

Pahimpia pullonkauloja on kaksi. Toinen näistä on Ruoholahden sillan alapuolella olevat liikennevalot, toinen Jätkäsaarenlaiturin ja Mechelininkadun risteyksessä olevat liikennevalot.
JOS liikenne haluttaisiin aidosti sujuvaksi, molempia tukoksia pitäisi pystyä purkamaan. 

Väylän kapasiteetin olennainen kasvattaminen edellyttäisi sen kaikkien risteysten kapasiteetin kasvattamisrta.

Ylipäänsä,  Ruoholahden yrityskeskittymän, Marian start up hubin ja Kampin kulmassa sijaitsevalle paikalla luulisi puuhattavan vaikka komeaa tornitaloa, eikä tilaa vievä betoniramppeja. Alueesta pitäisi järjestää suunnittelukilpailu jossa tehtävänantona on kaupunkikuvallisesti korkeatasoinen ympäristö, tonttien löytäminen uusilla rakennuksille sekä kokonaisuudessaan liikenteelisesti paremmin toimiva ympäristö. Sen tarkoittaako tämä väyliä katutasossa, sen alla, vai sen päällä, ja minkälaisia voi jättää kilpailijoiden pohdittavaksi.