Kannattaako pakolaiset asuttaa maalle?

Ihmisten, joidenka on muutenkin vaikea työllistyä, kannattaa asua siellä missä on työpaikkoja.

Tyhjä ARA-asunto Kemissä

Ministeri Tiilikainen avaa hallituksen asuntopolitiikka YLElle suhteessa pakolaisiin:

Asuntoministeri Kimmo Tiilikainen muistuttaa, että Suomessa on runsaasti tyhjillään olevia vuokra-asuntoja eri puolilla maata.

Tiilikaisen mukaan tyhjät asunnot ja hallituksen asuntoja koskevat kärkihankkeet liittyvät yhteen. Tiilikainen esitteli vuokra-asuntojen kärkihankkeita perjantaina.

Hallitus yrittää saada kasvukeskuksiin lisää edullisia vuokra-asuntoja työvoiman liikkuvuuden parantamiseksi.

Samaan aikaan jää valtion rahoittamia asuntoja tyhjilleen muuttotappioalueilla.

Turvapaikan saaneiden määrät ovat sen verran pieniä, ettei niillä ole isompaa vaikutusta asuntotilanteeseen suuntaan tai toiseen. Mutta ajatus on äkkiseltään ihan järkevä ja humaanikin. Valtion riesana on aikoinaan ARA-rahoitettuja tyhjiä vuokra-asuntoja, ja turvapaikan saaneille tarvitaan katto pään päälle. Jos asuminen on tuettua, säästyy vielä tukirahoja jokunen satanen kuussa asuntoa kohti.

Valitettavasti tämäkään ei ole näin yksinkertaista.

Vuokra-asuntoja ei ole ihan vaan sattumoisin tyhjillään. Kyseisella alueella ei ole työpaikkoja, jolloin juurikin  "työvoiman liikkuvuuden" vuoksi ne jäävät tyhjäksi. Jos asunnot ovat poikkeuksellisen halpoja se kertoo samasta ilmiöstä.

Sekä pakolaisen sopeutumisen, elämänlaadun ja koko yhteiskunnan kannalta on tietenkin toivottavaa että mahdollisimman moni heistä työllistyy. Työllistyneen ja työttömän ero on tonneja kuussa tukien ja verojen erotuksena asuntokuntaa kohti, eli eri kymmenluvulla kuin mitä vuokramenoissa voisi valtio säästää.

Todennäköisyys työllistyä on suurempi juurikin kasvukeskuksissa, varsinkin heille joille se on muutenkin vaikeampaa. Lisäksi isommilla paikkakunnilla sopeutuminen lienee muutenkin helpompaa maahanmuuttajalle.

Jos on sitä mieltä, että turvapaikan saaneiden tulee sopeutua yhteiskuntaan ja tehdä töitä, niin ei kannata tehdä siitä vaikeampaa kuin on pakko. Tästä voinee olla osapuilleen kaikki yhtä mieltä.

Puolentoista tunnin työmatka

Puolessatoista tunnissa ei kuljeta joukkoliikenteellä 80 kilometrin työmatkaa kuin aivan poikkeustapauksissa. Hallituksen esitys pikemminkin lyhentää etäisyyttä jolla tarjottu työ pitää työttömän ottaa vastaan, mikä onkin oikein ja kohtuullista.

Helsingin Sanomien mukaan on Työttömille tulossa pakko hyväksyä pitkä työmatka. Koska työtön väki ihan keljuuttaan syljeskelee kotonaan kattoon, erityisesti laskukausina, niin heitä pitää kepittää töihin.

Hallitus esitti elokuun lopulla hyväksymässään ohjelmassa, että työttömien velvollisuutta ottaa vastaan työtä laajennetaan siten, että "yhdensuuntainen matka-aika on joukkoliikennevälineellä keskimäärin enintään 1,5 tuntia kokopäiväisessä työssä". Päivittäinen työmatka voisi kestää siis yhteensä keskimäärin kolme tuntia.

Uudistuksessa ehkä luovuttaisiin tältä osin nykyisestä kilometrirajasta. "Käytännössähän uudistus tarkoittaisi pidempää työmatkaa kuin 80 kilometriä", tulkitsee neuvotteleva virkamies Pekka Tiainen työ- ja elinkeinoministeriöstä (TEM).

Tulkinta noudattaa maassamme työ- ja talousasioissa vallitsevaa pitkää perinnettä laskutaidottomuudesta ja todellisuudesta vieraantuneisuudesta. Puolessatoista tunnissa ei kuljeta joukkoliikenteellä 80 kilometrin työmatkaa kuin aivan poikkeustapauksissa, siis jos sattuu vaikkapa asumaan Tampereen rautatieasemalle ja käymään töissä Seinäjoen rautatieasemalla.

Summamutikassa esimerkiksi avoimesta työpaikoista valikoitui kalakauppiaan paikka. Vaatimukset ovat kalankäsittelytaito, hygieniapassi, kassajärjestelmien tuntemus sekä iloinen ja reipas mieli. Työpaikka sijaitsee K-Supermarket Mankkaassa, pääkaupunkiseutulaisittain keskivertojen, eli valtakunnallisesti erinomaisten joukkoliikenneyhteyksien päässä.

Mustan ympyrän säde EIKU HALKAISIJA 50 km, värit purppurasta punaiseen päin yli 90 min,

Yllä oleva kuva on HSL:n matka-aikakarttapalvelusta. Siinä on laskettu matka-ajat reittioppaan datalla eri puolilta HSL-aluetta kahdeksalta aamulla Mankkaan K-kauppaan, sinisiltä alueilta matka kestää tunnista puoleentoista. [Muokkaus: Tahattomana lisädemona siitä kuinka kukaan yli 500 lukijasta ei huomaa tai ainakaan sano kun numerot on väärin, niin kuvassa on tietenkin 50 ja 80 kilometriä halkaisijaltaan eikä säteeltään olevat ympyrät. :) Teksti tästä eteenpäin korjattu.] Edes 25 kilometrin etäisyydeltä ei kaikkialta pääse perille puolessatoista tunnissa, iloisena ja reippaana. Punainen kaariviiva on se mitä 40 kilometrin säteellä olevasta ympyrästä saa HSL:n karttapohjaan mahtumaan ja juuri mistään sen reunoilta tuskin pääsee perille Mankkaalle puolessatoista tunnissa, puhumattakaan 80 kilometrin etäisyydestä.

On ylipäänsä epätodennäköistä, että juuri mistään oikeasta työttömän asunnosta mihinkään vapaaseen oikeaan työpaikkaan pääsisi joukkoliikenteelle yli 80 kilometrin matkan alle puolessatoista tunnissa. Paitsi tietenkin jos laskee matka-ajat väärin, esimerkiksi niin että Tampereelta pääsee Helsinkiin puolessatoista tunnissa, koska se on Pendoliinon ajoaika hyvällä kelillä. Mutta kun pitää myös päästä asemalle ja asemalta töihin.

Sikäli kun työmatka-aika lasketaan oikein, puolitoista tuntia työmatkaa on tarpeellinen enimmäisarvo mielivaltaisen kilometrirajan sijaan, tunti olisi kohtuullisempi. On sinänsä erinomaisen hyvä tavoite kasvattaa työssäkäyntialuetta, koska silloin useampi työpaikka kohtaa useamman hakijan ja useampi saa töitä. Ratkaisu tähänkin ongelmaan on kuitenkin asutuksen tiivistäminen, eli lisää kaupunkia.

100 000 tavallista duunaria

Apunen horisee, tytöt tylyttää, Tolkun toimituksessa heräsi kysymys, olemmeko syrjäytyneet keskustelusta? Ja vielä asiavittuilusellaisesta! Eiku metsään yhteisöllistymään.

Parin ostarin nurkalta röökipalkkalla työllistetyn vaahtosammuttimen kokoisen kanssa sienestäessä, lapset on yhteinen asia eli toki niitä saa lainata, heräsi ajatus, että ehkä penskat syrjäytyisivät vähän vähemmän jos vanhemmat olisivat töissä. Ihan noin työhypoteesinä. Työ on parasti sosiaaliturvaa ja piru löytää töitä joutilaille käsille, duuniin siitä prkl!

Mutta jotta sen työn syrjästä saisi kiinni, niin asiaa auttaisi että sitä olisi tarjolla ja sillä eläisi. Pitkällisen mikromallinnuksen ja talousteoreettisten pohdinnan jälkeen, heräsi ajatus hoitaa tämä niin että palkataan verovaroin 100 000 ihmistä tekemään niitä ihan tavallisia asioita, kuten hoitamaan lapsia tai vaikka vanhuksia.

Tämä vähän maksaa, esimerkiksi 2 000 euron kuukausipalkalla noin 26 000 € vuodessa plus sivukulut. Toisaalta ne sivukulut menee setien eläkkeiden maksuun taskusta tai toisesta kuitenkin, mistä Tolkku-setä on kiitollinen, ja stetson-harrison metodilla päädyimme siihen että noin 70% tuosta palkkasummasta palautuu julkiseen kassaan säästyneinä tukina, lisääntyneinä veroina, puhumattakaan syrjäytymisen aiheuttamista menoista. Joten arvataan netoksi 8 000 € vuodessa per työpaikka, eli 800 miljoonaa 100 000 työpaikasta. Vertailun vuoksi vaikkapa suorat yritystuet ovat noin 500 miljoonaa ja työmatkojen verovähenykset  noin 600 miljonaa euroa vuodessa.

Jatkokehityksenä voitaisiin kokeilla sellaista talous- ja sosiaaliturvajärjestelmää, joka ei tuhlaa ihmisten elämää työttömyyteen. Vaikka ihan noin elintason vuoksi.

Vakavikkoversio: Työttömyys tulee niin kalliiksi suoraan menetettynä työpanoksena, tarvittavina tukina ja epäsuorastai inhimillisenä kärsimyksenä sekä sen hoitona, että melkein mikä tahansa on järkevämpää ja halvempaa. Setä Keyneysin sanoin:

When involuntary unemployment exists, the marginal disutility of labour is necessarily less than the utility of the marginal product. Indeed it may be much less. For a man who has been long unemployed some measure of labour, instead of involving disutility, may have a positive utility. If this is accepted, the above reasoning shows how ‘wasteful’ loan expenditure may nevertheless enrich the community on balance. Pyramid-building, earthquakes, even wars may serve to increase wealth, if the education of our statesmen on the principles of the classical economics stands in the way of anything better.

It is curious how common sense, wriggling for an escape from absurd conclusions, has been apt to reach a preference for wholly ‘wasteful’ forms of loan expenditure rather than for partly wasteful forms, which, because they are not wholly wasteful, tend to be judged on strict ‘business’ principles. For example, unemployment relief financed by loans is more readily accepted than the financing of improvements at a charge below the current rate of interest; whilst the form of digging holes in the ground known as gold-mining, which not only adds nothing whatever to the real wealth of the world but involves the disutility of labour, is the most acceptable of all solutions.