Maailman tapa

Valtakunnassa on hätä koska liikennehankkeet eivät pysy budjetissaan. Uutinen se ei tosin ole, koska ei tässä ole mitään uutta.

Liikenneviraston - ja ministerin ympärillä kohinasta on kyse politiikasta, virkamiesvallasta, sen suitsinnasta ja ties mistä. Jyrki Virolaisen kirjoitus avaa tätä puolta hyvin. Yleisemmin ottaen, siinä että liikennehankkeitta alibudjetoidaan ja niiden hyötyjä liioitellaan, eli niitä markkinoidaan eikä suunnitella ei ole kansainvälisestikään vertaillen mitään ihmeellistä. Maailman tapa.

Asiaa on tutkinut varsinkin Bengt Flyjberg, kustannusarvioiden paukkuminen on sääntö eikä poikkeus:

Based on a sample of 258 transportation infrastructure projects worth US$90 billion and representing different project types, geographical regions, and historical periods, it is found with overwhelming statistical significance that the cost estimates used to decide whether such projects should be built are highly and systematically misleading. Underestimation cannot be explained by error and is best explained by strategic misrepresentation, that is, lying.

Liikennevirasto haluaa noin miljardin euron kehykseen 150 miljoonaa euroa eli 15% lisää, mikä on vähemmän kuin tutkimuksessa keskimääräinen 28% kustannusylitys. Muuten, Helsingin osalta säästön voi hoitaa ihan vaan sillä että jätetään Itäkeskuksen siltahirvitys tekemättä. Kyse ei ole kuitenkaan niinkään rahasta kuin luottamuksesta.

Myös hyödyt arvoidaan säännöllisesti väärin. Automäärät ennusteissa on tutkitusti yleensä jopa alakanttiin, koska hanke myydään sillä että se poistaa ruuhkan, ja jos liikennemäärä sen seurauksena kasvaa niin ruuhkat päinvastoin pahenevat jolloin ei synny niitä aikasäästöjä, jotka käytännössä ovat ne laskennaliset hyödyt. Raideliikenteessä enemmän maksavia matkustajia on tietenkin hyöty, mutta Suomessa raidevihamieliset ennustemenetelmät suojaavat yliarvionnilta.

Jos virkamies joka saa hankkeen vireille on dynaaminen muutosjohtaja ja muutenkin hyvä jätkä, kun taas riskeistä ja epävarmuuksista muistuttava on ikävä jarrumies, niin toki siinä käy niin että virkamiehet tekevät sitä mistä palkitaan. Tolkun tutkimusten mukaan virkamieskin on keskimäärin ihminen.

Asiantilan korjaaminen ei ole vaikeaa, esimerkiksi:

• Hankkeet jotka ylittävät budjettinsa pitää harkita uudelleen ja jopa keskeyttää ja jättää tekemättä. Jotta näin voidaan tehdä ja koska tämä on tyypillistä varsinkin kaupunkiseutujen isoille tunnelihankkeille, niin muiden rakennushankkeiden kytkemistä niihin tulee välttää.
• Porkkanana, hankkeita jotka pysyvät budjetissaan ja tuottavat ennustetut hyödyt tai jopa ylittävät ne tulee palkita.
• Henkilökohtainen vastuunkanto, jota on tässä harjoiteltukin.
• Vertaisarviointi, esimerkiksi Helsingin KSV käyttää usein ulkopuolisia konsultteja erotuomareina.
• Ei tehdä jonkun muun rahoilla, eli se päättää joka maksaa. Valtion rahoitus ainakin Helsingissä pitäisi korvata ihan vaan hankkeisiin sitomattomalla yhdellä tilisiirrolla, ja siinä nyt ei ainakaan ole mitään järkeä että valtion virkamiehet tekevät (Espoon) kaupungin rahoilla yli sadan miljoonan tunnelin.

Tässä on vaikeaa se että rehellinen hankearviointi pakottaisi jokaisen maakuntalehden, tunnelivisionäärin ja siltarumpupoliitikon suhteuttamaan vaatimuksensa todellisuuteen.

100 000 tavallista duunaria

Apunen horisee, tytöt tylyttää, Tolkun toimituksessa heräsi kysymys, olemmeko syrjäytyneet keskustelusta? Ja vielä asiavittuilusellaisesta! Eiku metsään yhteisöllistymään.

Parin ostarin nurkalta röökipalkkalla työllistetyn vaahtosammuttimen kokoisen kanssa sienestäessä, lapset on yhteinen asia eli toki niitä saa lainata, heräsi ajatus, että ehkä penskat syrjäytyisivät vähän vähemmän jos vanhemmat olisivat töissä. Ihan noin työhypoteesinä. Työ on parasti sosiaaliturvaa ja piru löytää töitä joutilaille käsille, duuniin siitä prkl!

Mutta jotta sen työn syrjästä saisi kiinni, niin asiaa auttaisi että sitä olisi tarjolla ja sillä eläisi. Pitkällisen mikromallinnuksen ja talousteoreettisten pohdinnan jälkeen, heräsi ajatus hoitaa tämä niin että palkataan verovaroin 100 000 ihmistä tekemään niitä ihan tavallisia asioita, kuten hoitamaan lapsia tai vaikka vanhuksia.

Tämä vähän maksaa, esimerkiksi 2 000 euron kuukausipalkalla noin 26 000 € vuodessa plus sivukulut. Toisaalta ne sivukulut menee setien eläkkeiden maksuun taskusta tai toisesta kuitenkin, mistä Tolkku-setä on kiitollinen, ja stetson-harrison metodilla päädyimme siihen että noin 70% tuosta palkkasummasta palautuu julkiseen kassaan säästyneinä tukina, lisääntyneinä veroina, puhumattakaan syrjäytymisen aiheuttamista menoista. Joten arvataan netoksi 8 000 € vuodessa per työpaikka, eli 800 miljoonaa 100 000 työpaikasta. Vertailun vuoksi vaikkapa suorat yritystuet ovat noin 500 miljoonaa ja työmatkojen verovähenykset  noin 600 miljonaa euroa vuodessa.

Jatkokehityksenä voitaisiin kokeilla sellaista talous- ja sosiaaliturvajärjestelmää, joka ei tuhlaa ihmisten elämää työttömyyteen. Vaikka ihan noin elintason vuoksi.

Vakavikkoversio: Työttömyys tulee niin kalliiksi suoraan menetettynä työpanoksena, tarvittavina tukina ja epäsuorastai inhimillisenä kärsimyksenä sekä sen hoitona, että melkein mikä tahansa on järkevämpää ja halvempaa. Setä Keyneysin sanoin:

When involuntary unemployment exists, the marginal disutility of labour is necessarily less than the utility of the marginal product. Indeed it may be much less. For a man who has been long unemployed some measure of labour, instead of involving disutility, may have a positive utility. If this is accepted, the above reasoning shows how ‘wasteful’ loan expenditure may nevertheless enrich the community on balance. Pyramid-building, earthquakes, even wars may serve to increase wealth, if the education of our statesmen on the principles of the classical economics stands in the way of anything better.

It is curious how common sense, wriggling for an escape from absurd conclusions, has been apt to reach a preference for wholly ‘wasteful’ forms of loan expenditure rather than for partly wasteful forms, which, because they are not wholly wasteful, tend to be judged on strict ‘business’ principles. For example, unemployment relief financed by loans is more readily accepted than the financing of improvements at a charge below the current rate of interest; whilst the form of digging holes in the ground known as gold-mining, which not only adds nothing whatever to the real wealth of the world but involves the disutility of labour, is the most acceptable of all solutions.

Mitä on Suomi?

Tiedemiehen innoittamana.

Tolkun Berliinin kirjeenvaihtaja vastaa otsikon kysymykseen näin.

Kehä I. Joulukuu. Pimeää, räntää. Onneton saksalainen tunaroi liityntäkaistalla ja perään pamahtaa Toyota Hiace -pakettiauto. Kaksi nuorta miestä nousee autosta, katsastaa huomattavat vahingot pakettiauton keulalle ja alkaa kävelemään kohti.

Tässä vaiheessa miehemme verbaalisemmasta liikennekulttuurista, ja jälkeenpäin selviää miesten lainanneen muuttoauton pomoltaan evästeellä älkää sitten rikkoko, valmistautuu vähintäänkin sadatteluun ja syytöksiin. Semminkin kun onnettomuus on etupäässä hänen syytään, muttei juridisesti, eli korvausvastuu on peräänajaneella.

Hermostuneena hän avaa ikkunan. Toinen nuorista miehistä kumartuu, huokaa, ja sanoo "mennään juomaan kahvit". Ja sitten mentiin ja tehtiin paperit.

Tätä on Suomi, pitkää ikää sille.