Parin ostarin nurkalta röökipalkkalla työllistetyn vaahtosammuttimen kokoisen kanssa sienestäessä, lapset on yhteinen asia eli toki niitä saa lainata, heräsi ajatus, että ehkä penskat syrjäytyisivät vähän vähemmän jos vanhemmat olisivat töissä. Ihan noin työhypoteesinä. Työ on parasti sosiaaliturvaa ja piru löytää töitä joutilaille käsille, duuniin siitä prkl!
Mutta jotta sen työn syrjästä saisi kiinni, niin asiaa auttaisi että sitä olisi tarjolla ja sillä eläisi. Pitkällisen mikromallinnuksen ja talousteoreettisten pohdinnan jälkeen, heräsi ajatus hoitaa tämä niin että palkataan verovaroin 100 000 ihmistä tekemään niitä ihan tavallisia asioita, kuten hoitamaan lapsia tai vaikka vanhuksia.
Tämä vähän maksaa, esimerkiksi 2 000 euron kuukausipalkalla noin 26 000 € vuodessa plus sivukulut. Toisaalta ne sivukulut menee setien eläkkeiden maksuun taskusta tai toisesta kuitenkin, mistä Tolkku-setä on kiitollinen, ja stetson-harrison metodilla päädyimme siihen että noin 70% tuosta palkkasummasta palautuu julkiseen kassaan säästyneinä tukina, lisääntyneinä veroina, puhumattakaan syrjäytymisen aiheuttamista menoista. Joten arvataan netoksi 8 000 € vuodessa per työpaikka, eli 800 miljoonaa 100 000 työpaikasta. Vertailun vuoksi vaikkapa suorat yritystuet ovat noin 500 miljoonaa ja työmatkojen verovähenykset noin 600 miljonaa euroa vuodessa.
Jatkokehityksenä voitaisiin kokeilla sellaista talous- ja sosiaaliturvajärjestelmää, joka ei tuhlaa ihmisten elämää työttömyyteen. Vaikka ihan noin elintason vuoksi.
Vakavikkoversio: Työttömyys tulee niin kalliiksi suoraan menetettynä työpanoksena, tarvittavina tukina ja epäsuorastai inhimillisenä kärsimyksenä sekä sen hoitona, että melkein mikä tahansa on järkevämpää ja halvempaa. Setä Keyneysin sanoin:
When involuntary unemployment exists, the marginal disutility of labour is necessarily less than the utility of the marginal product. Indeed it may be much less. For a man who has been long unemployed some measure of labour, instead of involving disutility, may have a positive utility. If this is accepted, the above reasoning shows how ‘wasteful’ loan expenditure may nevertheless enrich the community on balance. Pyramid-building, earthquakes, even wars may serve to increase wealth, if the education of our statesmen on the principles of the classical economics stands in the way of anything better.
It is curious how common sense, wriggling for an escape from absurd conclusions, has been apt to reach a preference for wholly ‘wasteful’ forms of loan expenditure rather than for partly wasteful forms, which, because they are not wholly wasteful, tend to be judged on strict ‘business’ principles. For example, unemployment relief financed by loans is more readily accepted than the financing of improvements at a charge below the current rate of interest; whilst the form of digging holes in the ground known as gold-mining, which not only adds nothing whatever to the real wealth of the world but involves the disutility of labour, is the most acceptable of all solutions.
