Mihin tarvitaan autottomia taloja?

Helsinki on pullollaan kerrostaloja ilman ensimmäistäkään pysäköintipaikkaa, ja niitä pitäisi pystyä rakentamaan edelleen. Ei siksi että talo ilman pysäköintipaikkoja olisi joku tavoite sinänsä, vaan siksi että tämä on ainoa tapa miten joihinkin paikkoihin voi rakentaa taloja. Kategorinen vaatimus taloyhtiön omasta parkkihallista johtaa usein siihen ettei taloyhtiötä perusteta.

Helsingin haluitummat asuintalot #6, Torkkelinkatu 17, 0 parkkipaikkaa

Rasittavin yksittäinen puheenaihe Helsingin kaavoituksessa on ns. autoton talo, ja se ei aihepiirin huomioon ottaen ole ihan vähän se. Virasto pohtii milloin autottomuussitoomusta niihin muuttaville, tai kaavoittaa kattokerroksen kokoisen talvipuutarhan, koska eihän muuten kukaan tuollaisessa suostuisi asumaan. Identiteettipolitiikan kokoontomisajoissa poliitikko tuhahtaa, että ei kuulkaa lapsiperheen ruokaostokset liiku Jumbosta ilman tila-autoa Jätkäsaareen, toinen että he kyllä kulkee tavarapyörällä luomupalstalleen. Absurdina huipentumana, jonkinlaisena kompromissina on päädytty siihen että tämmöistä epäilyttävää uutuutta voitaneen ehkä kokeilla.

Helsingin kantakaupunki on täynnä autottomia taloja, esimerkiksi Oikotien mukaan kaupungin kymmenestä halutuimmassa asuintalosta kahdeksassa ei ole ensimmäistäkään pysäköintipaikkaa. Niissäkään taloyhtiöissä joissa sisäpiha on uhrattu parkkikentäksi, paikkoja on nykyisestä normin mukaisesta mitoituksesta murto-osa.

Kyse ei ole sen ihmeellisemmästä asiasta, kuin että tiiviissä rakentamisessa tontilla ei nyt vaan ole mahtunut autopaikkoja. Tämä ei tarkoita että kyseinen talo on jonkinlainen vaihtoehtoväen kommuuni, eikä edes sitä etteikö sen asukkaat käytä tai jopa omista autoja, niitä ei vaan säilytetä asunto-osakeyhtiön tontilla. Tämä ei tietenkään myöskään tarkoita ettei tontille voisi ajaa autolla.

Autopaikattomuudesta on empiiristä kokemusta viimeisen sadan vuoden ajalta lukemattomissa taloyhtiöissä, ja jotenkin tämä tuntuu toimivan.

Kun parkkihalli on toteutuskelvoton vaihtoehto

Sitä että normi vaatii suurinpiirtein jokaista kolmea asuinkerrosta kohti yhden pysäköintikerroksen on ratkottu valtavilla kansirakennelmilla. Ne ovat monin tavoin typeriä, sen lisäksi että ne ovat kalliita, kannen päällä ei oikein puut kasva ja kannet joudutaan korjaamaan eli käytännössä uusimaan 20-40 vuoden välein. Parkkinormi pitäisi päästää päiviltä, mutta tässä kirjoituksessa ei ole kuitenkaan kyse siitä.

On tilanteita joissa käytännössä parkkihalli ei ole toteuttamiskelpoinen vaihtoehto. Esimerkiksi Mikko Särälä elvyttää vanhaa ideaa rakentaa Kulosaareen sillan viereen asuntoja, tällä kertaa urbaanissa, ja määrällisesti eli myös taloudellisesti toteuttamiskelpoisessa muodossa.

Ensimmäinen asia mikä tässä muodostuu ongelmaksi on että miten ihmeessä tuollaiselle täyttömaalle saisi normin mukaisen 600 paikan parkkihallin, suurin piirtein tontin kokoisen, ja toimivan ajoyhteyden sinne? Rakennusteknisesti tämäkin toki on tehtävissä jonkinlaisella tunneliratkaisulla, koska insinööri tekee kyllä rajattomalla budjetilla melkein mitä vaan. Mutta kustannusten räjähtäminen käsiin tarkoittaa ettei rakenneta ensimmäistäkään asuntoa.

Juuri käsittelyssä olevassa Lauttasaaren Lohiapajalahden kaavassa on tehottomat viuhkamaiset talot.

Tätä neliönuukailua myytäneen sillä että avoin rakenne säilyttää merinäkymät sen läpi, joka on ihan totta jos unohdetaan että lähes koko tontti on nelisen metriä korkeaa pysäköintikantta, josta ei näe läpi. Koska merenrantaan ja täyttömaalle on hyvin kallista ja hankalaa tehdä parkkihalleja.

Yleisemmin, pääkadun ja puiston välissä pitäisi olla talo. Se suojaa puistoa kadun melulta, ja toisaalta saadaan rakennusmaata hyvien joukkoliikenneyhteyksien varrelta. Tämän kompromissin kanssa voi puistojen suojelijatkin elää, talo tai edes kortteli ei vielä kovin paljon kavenna puistoa. Mutta jos talossa on valtava halli, sinne pitää tehdä erillinen ajoyhteys, jolloin yhtäkkiä onkin taas autotie viheralueen laidalla.

Mannerheimintien vartta Ruskeasuon siirtolapuutarhan kohdalla.

Nämä ovat kaikki esimerkkejä siitä miten jääräpäinen normeihin tuijottaminen käytännössä tuottaa huonoa rakentamista tai jopa estää rakentamisen kokonaan. Ratkaisu on ilmeinen.

Mallia toimistojen muutoksista asunnoiksi

On kuitenkin onnistuttu tekemään ilman sen kummempaa metelöintiä autoton talo. Alppilassa muutettiin toimistotalo asuintaloksi, rakentamatta parkkihallia, koska sen rakentaminen ei nyt vaan onnistu.

Samanlaista käytännönläheisyyttä toivoisi lautakunnalta ja virastolta myös uudisrakentamisessa. Normista saa lautakunta halutessaan poiketa. Että jos nyt päästäisiin siihen, että jos ei ole järkevää tapaa tehdä parkkihallia, sitä ei myöskään vaadita. Ilman mitään kummallisia ehtoja tulevalle taloyhtiölle. Se pitäisikö niitä ylipäänsä vaatia on toinen juttu, ja siitä tulee tapella erikseen.

Jatkosota huumeita vastaan

Ainakin kannabiksen laillistaminen on enää ajan kysymys. Sota huumeita vastaan on hävitty joka rintamalla. Tappiot ovat väkivaltaa, rikollisuutta ja turhia tuomioita, voittopuolella ei ole oikein mitään. Toisin kuin tappioista yleensä, tästä ei ole opittu yhtään mitään.

Oletetaan toimiva sääntely

Yleinen argumentti kannabiksen laillistamisen puolesta on että järkevällä sääntelyllä voitaisiin ehkäistä haittoja. Esimerkiksi Nytin artikkelissa haastateltu sosiologi Jussi Perälä visioi:

Ajatuksellahan voi leikkiä. Kasvattaminen ehkä vähenisi, tuomiot salakuljetuksesta ehkä pienenisivät, saataisiin kannabikselle ikärajat ja rajat pitoisuuksille, ja mainostaminen voitaisiin kieltää.

Kuten yleensä, tämä on tapana esittää passiivissa, ja sille että mikä koneisto tämän optimoidun sääntelyn mahdollisesti toteuttaisi ei ole tapana uhrata ajatustakaan. Implisiittisesti tämä sisältää kyseenalaisen oletuksen, että on olemassa joku pragmaattinen ja kiihkoton taho, joka osaa ja haluaa säädellä huumeita toimivalla tavalla. Eikä esimerkiksi vain koneisto, joka tuottaa uusia kieltoja vanhojen perään, koska niin se on aina ennenkin tehnyt.

Virkatyönä suunniteltu kuluttajatuote

Sama koskee keskeistä vasta-argumentia laillistamista vastaan. Esimerkiksi THL:n alkoholi- ja huumeasioista vastaava ylijohtaja Erkki Vartiainen kirjoittaa:

Kannabiksen vapauttaminen johtaisi vääjäämättömästi sen laajaan käyttöön ja lisäisi merkittävästi sosiaalisia ja kansanterveysongelmia sekä yhteiskunnallisia kustannuksia.

Tämä sisältää oletuksen, että vaikkapa hypoteettinen narko-alko ja siellä myytävät tiukan viranomaiskontrollin läpikäyneet tuotteet, olisivat hinnaltaan ja laadultaan houkuttelevampia kuin laittomilla vapailla markkinoilla tuotetut. Asiaa voi makustella vaikkapa pohtimalla, että jos valtio säätäisi monopolin panimolle joka myy kallista väljähtänyttä kaljaa rumista tölkeistä parittomina arkipäivinä, koska näin minimoidaan haitat, niin kasvaisiko oluen kulutus? Entäpä laiton kauppa?

Vartiainen tuskin on edes miettinyt asiaa tältä kantilta, koska hänen näkökulmastaan:

On pitkälti poliittinen valinta, kuinka paljon terveyttämme ja hyvinvointiamme haluamme päihteille uhrata.

Tämä hubris kitetyy parhaiten Stanton Glantzin suunnitelmassa kannabikseen laillistamiseen:

The goal (should be) to legalize it so that nobody gets thrown in jail, but create a legal product that nobody wants

Kyllä, siinä ihan oikeasti lukee että tulisi korvata laiton tuote laillisella tuotteella, joka on säädelty niin kelvottamaksi etteivät sitä kuluttajat halua. Tämä siten syrjäyttää laittomat tuotteet, koska taho ihan selkeästi sanoo kuluttajille, että te käytätte nyt tätä laillista pilveä. Glantz on tupakan vastaisen taistelun fundamentalistisiiven johtohahmo ja arvostettu kansanterveyden tutkija, kuinkas muuten.

Tällä samalla logiikalla STM argumentoi että he laillistavat sähkösavukkeet, mutta säätelemällä ne kuoliaaksi, ja säännellä täytyy koska laillistaminen lisää kysyntää jota tulee hillitä. Tämän jälkeen tupakan niillä korvaaville on vapaus valita tuote, jota hän ei halua ja jota ei voi käytännössä laillisesti ostaa mistään. Tätä he kutsuvat sallivaksi päihdepolitiikaksi.

Päätön sota

Maailmankuvaa joka tuottaa tällaista ajattelua voi vain arvailla, mutta ulkopuolisin silmin se näyttää jokseenkin tältä: Kansanterveyspolitiikassa niin kuin sitä harjoitetaan kansa on jonkinlainen naivi ja viaton sivullinen, ajopuu joka ajelehtii rikollisliigojen käsistä kansanvälisten suuryritysten hyväksikäytettäväksi, riutuen yhä uusien päihteiden kurjimuksessa. Ja sen ainoa pelastus ja turva on valtio joka käy loputonta sotaa näitä vastaan.

Lähteet

The right way to do drugs, The Economist

Matti Koskinen, Kannabis kauppoihin: Näin Suomi sen laillistaisi

Erkki Vartiainen, Uuden laillisen huumeen tuominen suomalaiseen kulttuurin toisi lisää ongelmia
Researchers warn legal marijuana could be next Big Tobacco, The Sacramento Bee