Jatkosota huumeita vastaan

Ainakin kannabiksen laillistaminen on enää ajan kysymys. Sota huumeita vastaan on hävitty joka rintamalla. Tappiot ovat väkivaltaa, rikollisuutta ja turhia tuomioita, voittopuolella ei ole oikein mitään. Toisin kuin tappioista yleensä, tästä ei ole opittu yhtään mitään.

Oletetaan toimiva sääntely

Yleinen argumentti kannabiksen laillistamisen puolesta on että järkevällä sääntelyllä voitaisiin ehkäistä haittoja. Esimerkiksi Nytin artikkelissa haastateltu sosiologi Jussi Perälä visioi:

Ajatuksellahan voi leikkiä. Kasvattaminen ehkä vähenisi, tuomiot salakuljetuksesta ehkä pienenisivät, saataisiin kannabikselle ikärajat ja rajat pitoisuuksille, ja mainostaminen voitaisiin kieltää.

Kuten yleensä, tämä on tapana esittää passiivissa, ja sille että mikä koneisto tämän optimoidun sääntelyn mahdollisesti toteuttaisi ei ole tapana uhrata ajatustakaan. Implisiittisesti tämä sisältää kyseenalaisen oletuksen, että on olemassa joku pragmaattinen ja kiihkoton taho, joka osaa ja haluaa säädellä huumeita toimivalla tavalla. Eikä esimerkiksi vain koneisto, joka tuottaa uusia kieltoja vanhojen perään, koska niin se on aina ennenkin tehnyt.

Virkatyönä suunniteltu kuluttajatuote

Sama koskee keskeistä vasta-argumentia laillistamista vastaan. Esimerkiksi THL:n alkoholi- ja huumeasioista vastaava ylijohtaja Erkki Vartiainen kirjoittaa:

Kannabiksen vapauttaminen johtaisi vääjäämättömästi sen laajaan käyttöön ja lisäisi merkittävästi sosiaalisia ja kansanterveysongelmia sekä yhteiskunnallisia kustannuksia.

Tämä sisältää oletuksen, että vaikkapa hypoteettinen narko-alko ja siellä myytävät tiukan viranomaiskontrollin läpikäyneet tuotteet, olisivat hinnaltaan ja laadultaan houkuttelevampia kuin laittomilla vapailla markkinoilla tuotetut. Asiaa voi makustella vaikkapa pohtimalla, että jos valtio säätäisi monopolin panimolle joka myy kallista väljähtänyttä kaljaa rumista tölkeistä parittomina arkipäivinä, koska näin minimoidaan haitat, niin kasvaisiko oluen kulutus? Entäpä laiton kauppa?

Vartiainen tuskin on edes miettinyt asiaa tältä kantilta, koska hänen näkökulmastaan:

On pitkälti poliittinen valinta, kuinka paljon terveyttämme ja hyvinvointiamme haluamme päihteille uhrata.

Tämä hubris kitetyy parhaiten Stanton Glantzin suunnitelmassa kannabikseen laillistamiseen:

The goal (should be) to legalize it so that nobody gets thrown in jail, but create a legal product that nobody wants

Kyllä, siinä ihan oikeasti lukee että tulisi korvata laiton tuote laillisella tuotteella, joka on säädelty niin kelvottamaksi etteivät sitä kuluttajat halua. Tämä siten syrjäyttää laittomat tuotteet, koska taho ihan selkeästi sanoo kuluttajille, että te käytätte nyt tätä laillista pilveä. Glantz on tupakan vastaisen taistelun fundamentalistisiiven johtohahmo ja arvostettu kansanterveyden tutkija, kuinkas muuten.

Tällä samalla logiikalla STM argumentoi että he laillistavat sähkösavukkeet, mutta säätelemällä ne kuoliaaksi, ja säännellä täytyy koska laillistaminen lisää kysyntää jota tulee hillitä. Tämän jälkeen tupakan niillä korvaaville on vapaus valita tuote, jota hän ei halua ja jota ei voi käytännössä laillisesti ostaa mistään. Tätä he kutsuvat sallivaksi päihdepolitiikaksi.

Päätön sota

Maailmankuvaa joka tuottaa tällaista ajattelua voi vain arvailla, mutta ulkopuolisin silmin se näyttää jokseenkin tältä: Kansanterveyspolitiikassa niin kuin sitä harjoitetaan kansa on jonkinlainen naivi ja viaton sivullinen, ajopuu joka ajelehtii rikollisliigojen käsistä kansanvälisten suuryritysten hyväksikäytettäväksi, riutuen yhä uusien päihteiden kurjimuksessa. Ja sen ainoa pelastus ja turva on valtio joka käy loputonta sotaa näitä vastaan.

Lähteet

The right way to do drugs, The Economist

Matti Koskinen, Kannabis kauppoihin: Näin Suomi sen laillistaisi

Erkki Vartiainen, Uuden laillisen huumeen tuominen suomalaiseen kulttuurin toisi lisää ongelmia
Researchers warn legal marijuana could be next Big Tobacco, The Sacramento Bee  

Yksityisautoilu on yksityisasia, ja siksi autoiluliikenteen suunnittelu on mahdotonta

Kaupunkisuunnittelulautakunta käsittelee huomisesta alkaen taas pysäköintinormeja. Niissä on joitain ihan hyviäkin muutoksia, mutta kantava ajatus on edelleenkin että pysäköinti on asia jota kaupungin pitää ja mitä se voi suunnitella. Monimutkaisten mallinnusten ja laskelmien jälkeen byrokratia tuottaa sitovat määräykset siitä kuinka paljon joka taloon pitää rakentaa pysäköintipaikkoja, haluaa niistä kukaan maksaa tai ei. Suunnittelija on joulupukki joka vastaa kilttien autojen tarpeisiin. Laskun maksaa taloyhtiö, koska ei sitä kukaan muu suostuisi maksamaan, ja kaavassa voi vaatia mitä vaan. Jos tästä seuraa että kaava ei toteudu eli taloyhtiötä ei synny alkuunkaan, tai talosta häviää kerroksia, niin se on jonkun muun kuin liikennesuunnittelijan ongelma. 

Taustalla on perustavan laatuinen ymmärryksen puute siitä mitä on yksityisliikenne ja mitä joukkoliikenne.

Joukkoliikenne on suunniteltua ja säädeltyä toimintaa. Junat kulkevat erikseen määrätyillä väylillä, ja niiden aikataulut suunnitellaan niin etteivät junat ruuhkaudu keskenään (normaaliolosuhteissa). Mitään sellaista rajaa matkustajakapasiteetille mihin käytännössä törmättäisiin ei ole, aina voi pidentää junaa tai viime kädessä tehdä toisen radan. Joukkoliikenteeltä voi ja tulee vaatia ennustettavaa palvelutasoa, ja sikäli kun se ei toteudu niin siitä tuleekin kaupungille marmattaa. Toisaalta koska se on joukkoliikennettä siltä ei voi vaatia että se toteuttaa jokaisen mahdollisen kulkijan yksilölliset tarpeet, se palvelee keskimääräistä joukkojen liikkumista.

Yksityisliikenne, yksityisautot mutta myös polkupyörät, taas on pohjimmiltaan kuljettajan oma asia. Hän on vapaa kulkemaan miten ja milloin haluaa, ja kulkuneuvon voi tietyin henkilöperustaisin rajoituksin hankkia kuka tahansa. Tämä on varsinkin niiden kannalta hyvin kätevää jotka liikkuvat erikoisiin aikoihin tai vähemmän kuljettuja välejä. Mutta juuri sen takia että yksityisliikenne on vapaata, sitä ei voi ohjata. Jos nyt syystä tai toisesta turhan moni on samalla tiellä samaan aikaan tulee jono, ja jos on enemmän niitä jotka haluavat pysäköidä kuin pysäköintipaikkoja niin paikat loppuvat. Tämä on ihan laulu- ja leikkikoulun liikennesuunnittelua. Yksityisliikenteen palvelutasoa ei voi taata, koska se ei ole suunniteltua ja ohjattua, ja vaatii niin paljon tilaa matkustajaa kohden ettei sitä käytännössä voi varmuuden vuoksi kaupunkiolosuhteissa varata.

Vaatimukset siitä että kaupungin pitäisi jotenkin taata että vaikkapa Länsisataman autoliikenne ei jonoudu, tai että jokaisella halukkalla on pysäköintipaikka hinnasta riippumatta, on pohjimmiltaan sitä että haluttaisiin yhtä aikaa sekä joukkoliikenteen että yksityisliikenteen hyvät puolet. Tie joka toimii kuin rata, aina vapaa paikka kun sitä kaipaa, ja halvalla.

Haitalliseksi hassutteluksi tämä menee siinä vaiheessa kun byrokratia, poliitikoista puhumattakaan, yrittää vielä vastata tähän toiveeseen. Mistä päästään esimerkiksi semmoiseen sekoiluun, jossa taloyhtiö hoitaa yhteiskäyttöautojen saatavuutta, mikä kauniisti sanottuna ei varsinaisesti ole sen toimialaa tai ydinosaamista.

Pysäköinti kaupungissa ei ole sen kummallisempi palvelu kuin lähikapakka tai kuntosali. Pysäköintilaitoksille tulee varata kaavassa tilaa, ensisijaisesti maan alle, ja niitä rakentuu sikäli kun niille on maksavia asiakkaita. Tätä ei tarvitse suosia tai sen koommin sorsia. Kadunvarsia voi käyttää pysäköintiin siinä määrin kun sinne autoja mahtuu. Mitään syytä pakottaa taloyhtiötä normilla pysäköintilaitokseksi ei ole, sen kummenkin kun määrätä taloon viinibaaria tai täyden palvelun kuntosalia. Kun tästä luovutaan niin loput ongelmat ratkeavat itsestään.

Jos on päätetty ettei puita kaadeta, niin viranomainen ei saa niin tehdä

Töölönlahdella on rannassa pieni lehto. (Muokkaus: Asiaa tuntevammat tahot kertovat, että oikeampi termi olisi rantametsä.) Se näyttää kauniilta ja on vielä hyödyllinen, Kasvillisuus rannoilla on kaikkein monimuotoisinta ja sitoo parhaiten ravinteita. Jos ne jätettään rauhaan, voisi lahdesta tulla joku päivä jopa uimakelpoinen.

Viime kesäkuussa hyväksytyssä puistosuunnitelmassa, kuva yllä, haluttiinkiin varmistaa, ettei rannan kasvillisuutta ja lintujen pesimäalueita pilata. Kaupunginhallitus vielä erikseen teroitti, että rantalehdosta ei hakata puita mataliksi. Että tyhmempikin varmasti ymmärtää. Asia selvä, ei mitään ongelmaa.

Paitsi että, oli lehto, ei ole enää:

Tolkun puistokirjeenvaihtaja Outi Silfverberg otti kuvat eilen. Toistaiseksi kukaan ei tunnu tietävän miten tässä taas kävi näin. Selvää on vain se että Stara tai joku, tekee taas ihan mitä mieleen juolahtaa, riippumatta siitä mitä on päätetty.

On vaikea nähdä miten tämä tilanne tervehtyy, ilman että joku saa kenkää, mutta näin ei voi jatkua.

Muokkaus: Kts. myös HS Mielipide (21.3.) Miksi Töölönlahden komeat puut kaadettiin?

Kokonaissuunniteltu liikennemuseo

Keskustan liikenne ei tule sujumaan kuin entistä huonommin millään kulkuvälineellä, jollei liikennevalojen haittoja saada vähennettyä. Tämä edellyttäisi muutoksia katuverkkoon, joita ei haluta tehdä.

Ydinkeskustassa liikkuminen on hidasta ja vaivalloista. Ylivoimaisesti suurin osa ihmisistä keskustassa kulkee jalan, ja todelliset nopeudet ovat konttausvauhtia. Tämä johtuu siitä että aika kuluu liikennevaloissa seisoskeluun.

Esimerkiksi jalan Kiasmalta Foorumiin: matkaa on noin sata metriä, jonka kävellessään joutuu ylittämään ensin Postikadun (neljä kaistaa), Mannerheimintien (kuusi kaistaa) ja lopuksi Simonkadun (neljä kaistaa). Karkeasti yksinkertaistaen jokaisissa valoissa seistään keskimäärin sellaiset puolisen minuuttia (60 sekunnin valokierto), mikä pidentää matka-ajan noin kaksi ja puolikertaiseksi. Suhteellisesti sama kuin Kehätiellä olisi 30km/h nopeusrajoitus.

Samoissa valoissa jumittavat myös ratikat, jotka ovat keskustassa toiseksi käytetyin liikennemuoto. Esimerkiksi Kaivokadulta menee seitsemänsadan metrin matkaan Bulevardille aikataulun mukaan viisi minuuttia. Keskinopeus siis tragikoomiset 8,5km/h. Matkalla raitiovaunu seisoo pahimmillaan kuusissa eri liikennevaloissa, jolloin edes tuossa aikataulussa ei pysytä. Ajanhukan lisäksi tämä maksaa miljoonia HSL:lle liikennöintikuluina, sekä tekee koko ratikkaverkosta epäluotettavamman. Ankaran rationaalisesti ajatelleen Kaivokadulta etelään ei kannattaisi liikennöidä ratikoita lainkaan siinä kuin bussejakaan, koska ympäristö on liikennöintikelvoton.

Olennaisesti ottaen kaikki henkilöautoliikenteen, pyöräilynkin, viiveet ydinkeskustassa johtuvat nekin myös valoista. Eli siis käytettävissä oleva katupinnan määrä ei rajoita autoliikennettä. Jos näin olisi, niin esimerkiksi jono Mannerheimintiellä etelään Simonkadun risteyksen valoissa täyttäisi koko katutilan Lasipalatsin edessä. Siinä jonossa on todellisuudessa autoja kymmenkunta, ei sata, koska edellisistä valoista ei päässyt enempää läpi.

No miksi liikennevaloilla sitten kiusataan ihmisiä?

Liikennevalojen tarkoitus ei ole nopeuttaa liikennettä. Päinvastoin yleensä ne hidastavat liikennettä, paitsi poikkeustapauksissa joissain risteyksissä. Liikennevalojen tarkoitus on estää ajoneuvoja törmäämästä toisiinsa ja jalankulkijoihin. Valot, ja sivumennen myös töyssyt, ovat jotain jota tehdään siinä vaiheessa kun katuympäristön suunnittelu on jo mennyt pieleen.

Liikennevaloja ja niiden haittoja saa vähennettyä yksinkertaisilla, kustannustehokkailla ja yleisesti sivistysmaissa käytetyillä keinoilla esimerkiksi seuraavasti:

• Hidastetaan ajonopeuksia. Esimerkiksi korotetut suojatiet ja kapeammat kaistat saavat ajamaan hitaammin ja varovaisemmin, jolloin jalankulku ajoradan yli voidaan toteuttaa turvallisesti ilman valo-ohjausta. Idioottimaisinta ja valitettavan yleistä on kymmenen metriä leveä viivasuora tie, jonka 30km/h nopeusrajoitusta ei tietenkään noudateta.
• Suljetaan risteyksiä. Jos ei ole risteävää liikennevirtaa, ei ole myöskään tarvetta valo-ohjata sitä.
• Kavennetaan ajoratoja. Mitä lyhyempi matka kävelijällä on ajoradan yli, sitä lyhyempi aika hänelle tarvitsee varata liikennevaloissa, eli valokierto nopeutuu.
• Karsitaan kääntymissuuntia. Esimerkiksi Saksassa yleinen käytäntö on että pääkaduilta ei käännytä vasemmalle. Kun autoilijat tietävät tämän, he vaihtavat reittejään niin että pääsevät perille tästä huolimatta. Auto on siitä mukava kulkuneuvo että siinä on ratti ja sen takana ihan aikuinen ajatteleva ihminen.
• Raitiovaunukiskojen yli ei ydinkeskustan nopeuksilla ole mitään tarvetta jalankulkijavaloille, Helsingin paras ja toimivin suojatie on Aleksanterinkadulla Stockmannin pääoven edessä. Siinä ei ole suojatietä eikä valoja, eikä onnettomuuksia.
• Suositaan niitä suuntia ja kulkutapoja, joita käyttää eniten ihmisiä. Käytännössä annetaan ensisijaisesti jalankulkijoille ja toissijaisesti raitiovaunuille valoetuudet. Tämän käytännön toteutusmahdollisuudet ovat rajalliset, koska sivukaduiltakin pitää joskus päästä pääkadulle eikä autoille voi pelkkää punaista näyttää.

Kaikille keinoilla on toki haittansakin, mutta ne ovat yleensä pieniä verrattuna liikennevalojen haittoihin; kapeammalla kadulla joutuu ajamaan hitaammin, mutta punaisissa valoissa ei liikuta lainkaan.

Toki voitaisiin vain asentaa kaiteet ajoratojen viereen ja kieltää jalankulku niiden yli, Kaivokadulla tätä on aikanaan kokeiltukin. Mutta kun tavoite on nopeuttaa ja sujuvoittaa liikennettä, niin se ei nopeudu niin että suurin osa liikenteestä eli jalankulkijat laitetaan kiertämään tunneleiden kautta. 

Helsingissä yllä lueteltuja keinoja ei juuri käytetä, edes siellä missä niille on huutavin tarve eli ydinkeskustassa. Koska on epätodennäköistä ja mitä epäkohteliainta olettaa että ihan ammatikseen liikennettä suunnittelevat eivät osaa sitä suunnitella, jäljelle jää vain vaihtoehto ettei niin haluta tehdä, syystä tai toisesta. Ja se miten tämä taas perustellaan on kokonaissuunnittelu.

Keskustan liikenteen kokonaissuunnittelu, eli miten ei taaskaan tehdä yhtään mitään

Kokonaissuunnittelu on suunnittelufilosofia, jossa pitkällisten selvitysten ja pohdintojen avulla selvitetään kaikki mahdolliset tarpeet, oletetaan että nämä tarpeet eivät ole ristiriidassa keskenään tai ihan vaan muuten mahdottomia tyydyttää. Seuraavaksi kokonaissuunnitelma julkaistaan, hyväksytään ja sitten haudataan vähin ääniin, koska todellisuudessa tarpeet ovat ristiriidassa keskenään tai mahdottomia tyydyttää. Kokonaissuunnittelu on erinomaisen näppärä metodi, jos haluaa varmistaa suunnittelijoiden työllisyyyden lisäksi sen ettei mitään suunnitelmaa varsinaisesti koskaan toteuteta.

Helsingin liikennesuunnitteluperinteisiin kuuluu kokonaissuunnittelu sellaisessa muodossa, jossa oletetaan ääretön budjetti. Eli suunnitellaan jotain johon ei missään tapauksessa ole varaa, ja joka sopivan vaillinaisesti tarkastellen kuitenkin täyttää kaikki mahdolliset tarpeet. Yleensä tunneli(verkosto). Tämän jälkeen päättäjä voi vastata Hesarissa, että ongelmaan on kyllä suunniteltu ratkaisu, mutta sen toteuttamisen ei taida valitettavasti löytyä rahaa vielä tällä vuosikymmenellä. Ja vieläpä vuosikymmenestä toiseen, kestävää designia!

Tämän takia ei ole syytä olettaa yhtään mitään muuta kuin yhtä hyllyriviä selvityksiä lisää, kun kaupunki kertoo kantanaan että:

Onnistunut kävelykeskusta edellyttää kokonaisvaltaista tarkastelua,,, Kaupunginhallitus katsoo, että Mannerheimintien kävelykatuosuuksia tulee suunnitella vuonna 2015 käynnistyvän kävelykeskustan kaupunkirakenteellisen ja liikenteellisen yleissuunnitelman yhteydessä.

On toki mahdollista että tästä syntyy jotain, aivan kuin on mahdollista että tiiliseinä kaatuu seuraavan kerran kun siihen kumauttaa otsallaan. Luottamusta ei varsinaisesti lisää se että Oskalan aloite ei käy nimenomaan siksi että siinä edes kokeiltaisiin kaventaa ajoratoja, vähentää liikenteen risteämisiä, ja muutenkin edistää liikennettä keinoilla, jotka jopa saattaisivat toimia.

Kaikkien aikaa säästyisi, jos nyt vaan odotettaisiin että sedät ja tädit pääsevät eläkkeelle viroistaan ja luottamustoimistaan. Dysfunktionaaliset liikennejärjestelyt ovat kuitenkin suhteellisen harmittomia ja niiden puoltajien puheenvuorot kelpo asiaviihdettä.

Sähkötupakasta Briteissä ja Suomessa: Tupakka tappaa, tupakkalainsäädännön ei pitäisi.

Briteissä pyritään vähentämään tupakan terveyshaittoja, Suomessa tupakoitsijoita. 

Toisen sukupolven sähkötupakoita

Tupakan haittojen pienentämistä ja faktapohjaista debattia

Sähkötupakka on yleistynyt nopeasti Briteissä. Jo kaksi miljoonaa brittiä höyryää, heistä kolmasosa on jättänyt kokonaan tupakat pois ja muut korvanneet savukkeet osittain. Määrä on kolminkertaistunut kahdessa vuodessa.

Viranomaisille ja terveysväelle tämä aiheuttaa iloa ja päänvaivaa. Huolia on ykinkertaistaen kolme:
1) Kuinka toimivia sähkötupakkalaitteet ja -nesteet ovat?
2) Mitkä ovat sähkötupakan terveyshaitat?
3) Koukuttaako sähkötupakka ihmisiä jotka eivät muuten polttaisi, varsinkin lapsia?

Sekä merkittävin tupakanvastainen järjestö ASH UK että hieman varovaisemmin paikallinen THL, ovat päätyneet siihen että (2) sähkötupakan mahdolliset terveyshaitat vaikuttavat pieniltä, varsinkin tupakkaan verrattuna, ja että näyttöä siitä että  (3) sähkötupakkaa käyttäisivät muut kuin nykyiset tupakoitsijat ei ole. Ja  kehottavat tutkimaan ja seuraamaan asiaa, eli puututaan jos ongelmia ilmenee. Konsensuspositio on se että parasta on tietenkin lopettaa ja hankkia siihen apua, mutta jos ei halua tai pysty, niin sähkötupakka on hyvä vaihtoehto joka vaikuttaa toimivan.

Debatti keskittyy nyt Briteissä sähkötupakan tuotesääntelyyn (1). Lääkehyväksynnän puolestapuhujat tuovat esiin mm. että lääkkeeksi lisensointi parantaisi tuotteiden laatua ja varmistaisi niiden turvallisuuden. Vastaan taas sanotaan, että vaikutus on päinvastainen, koska raskas ja kallis hyväksymisprosessi ei ole innonvatiivisille pienvalmistajille mahdollinen. Eli seuraus on päinvastoin huonompi valikoima ja vähemmän houkuttelevat tuotteet. Ylipäänsä lääkeviranomaisella ei ole osaamista arvioida kuluttajatuotteita.

Yhteistä tahtoa on havaittavissa sen suuntaan että haitat ja hyödyt tulee tasapainoittaa, eli kehittää mahdollisimman kevyet hyväksymisprosessit. Lähestymistapa on että kuluttajatuotteina saisi EU-direktiivin mukaisesti myydä esimerkiksi rajatun vahvuisia nikotiininesteitä, kun taas lääkehyväksyttyjä tuotteita ei koskisi samat rajoitukset esimerkiksi markkinoinnin suhteen. Se miten tämä tehdään on visainen sääntelypulma, mutta olennaisesta on että ollaan vaiheessa jossa osapuolet rakentavasti kysyvät miten tämä saadaan hoidettua hyvin.

Ei istu Savuton Suomi visioon, eli kielletään

Suomessakin sähkötupakka yleistyy, julkisesta vastustuksesta huolimatta.

Tolkku tiedusteli Suomen ASHilta heidän kantaansa suhteessa sisarjärjestöön. Se on yksiselitteisesti ettei yhtään uutta nikotiinituotetta Suomeen.  Sähkötupakan haittoja (2, 3) tulee arvioida itsenäisesti, eikä suhteessa tupakan haitoihin. Tästä näkökulmasta kysymys sähkösavukkeiden tehokkuudesta tupakan korvikkeena (1) on irrelevantti, ja täten avoimeksi tutkimuskysymykseksi jää vain haittojen arviointi. 

Käytännössä ASH vaati että sähkötupakkaa pitäisi todistaa täysin haitattomaksi. Vertailun vuoksi, vuosisatojen tutkimuksen ja ihmiskokeiden jälkeen ei ole vieläkään ihan täyttä selvyyttä siitä onko kahvi täysin vaaratonta.

Kanta on jokseenkin sama kuin useimmissa julkisissa viranomaislausunnoissa, ehkä hieman jyrkempi. Pienet piirit.

Jos olisi saarella asuva eristetty populaatio joka ei ole nikotiinista kuullutkaan, ja kysymys olisi että pitäisikö siellä sallia sähkötupakka, niin vastaus olisi järkevä. Elämme kuitenkin maassa jossa noin viidennes aikuisväestöstä edelleenkin tupakoi, ja Tolkku uskaltaa epäillä ettei tämä johtuu tiedon tai lääkkeiden puutteesta. Mutta koska virallinen linja jota ASH ajaa on Savuton Suomi jonain kymmenlukuna, niin tilanne johon verrataan on juurikin fiktiivinen nikotiinivapaa yhteisö.

Ilmeinen ongelma on että lopullista ratkaisua odottaessa todennäköisesti kuolee ihmisiä, verratuna haittojen vähentämiseen.

Sähkötupakan saatavuuden tulee olla sama kuin muillakin nikotiinituotteilla

Lainsäädäntötilanne Suomessa on että laitteita saa myydä, mutta nikotiininesteitä ei. Virallisesti ne pitäisi hyväksyttää lääkkeinä, joka on efektiivisesti sama asia kuin myyntikielto. Nesteitä saa tilata muista EU-maista ainakin toistaiseksi, oikeuden päätöksellä viranomaisten vastustuksesta huolimatta. Asiaan palataan tupakkadirektiivin ratifioinnin yhteydestä.

Verkkokauppaakaan ei ole toki kielletty. Valviran ohje opastaa yrittäjää:

Tupakkatuotteiden ja niiden tuotemerkkien (ml. tuotenimien), tupakointivälineiden, tupakan vastikkeiden ja tupakkajäljitelmien kuvien sekä muun tuotetiedon liittäminen internetsivustoille on tupakkalain 8 §:n vastaista tupakkatuotteiden mainontaa...

Internetkaupassa myynnissä olevista tupakkatuotteista ja muista tupakkalain alaisista tuotteista voidaan laatia tupakkalain 8 a §:n 4 momentissa tarkoitettu luettelo, joka voidaan asiakkaan pyynnöstä toimittaa postitse asiakkaalle. Luettelo ei saa olla sähköisesti saatavilla tupakkatuotteita myyvän internetkaupan sivustoilla, eikä sitä saa lähettää sähköpostitse asiakkaalle. Tupakkalain 8 a §:n 4 momentissa tarkoitettua kuvastoa ei voida internetmyynnissä käyttää.

Yksikään suomalainen sähkötupakkakauppa ei ole rekisteröity Suomeen.

Lainsäädäntöä tulee muuttaa niin että sähkötupakkalaitteita ja nesteitä on saatavissa siinä kuin muitakin nikotiinituotteita. Briteistä voi ottaa mallia. Sikäli kun kansanterveystahojen visiot estävät tämän, niin kyseiset tahot pitää joko palauttaa maan pinnalle tai ohittaa päätöksenteossa. Asiasta päätetään tupakkadirektiivin ratifioimisen yhteydessä eduskunnassa.

Ei saa rakentaa asuntoja osa I, virallinen totuus

Tolkku tarjoaa lukijoiden naurettavaksi ja itkeväksi koottuja perusteluja sille, miksei taaskaan saanut rakentaa asuntoja. Ensimmäisessä osassa pääosassa viralliset perustelut, toisessa pääsevät vastustamaan yhdistykset, ja kolmannessa varmaan armeliaasti aiemmista unohtuneita. Vinkkejä otetaan vastaan.

Ei saa rakentaa asuntoja, koska

...asunnot eivät sovi alueelle. Tuomas Rajajärvi, silloinen Kaupunkisuunnitteluviraston päällikkö,  Kisahallin parkkiksen alueesta Helsingin Sanomien haastattelussa. Jury kiittää lausujan painoarvoa sekä ammattilaisena että johtavana virkamiehenä, käytännon seurauksia eli asunnottomia kaavaehdotuksia,  sekä perustelun kryptisyyttä ja ilmeistä ristiriitaa ympäröivän kaupunkitodellisuuden kanssa.

Asunnot nyt ei vaan sovi Töölöön.
Kuva Neljäsataatuhatta blogin ehdotuksesta. 

...asunnoissa tuoksuisi kahvi. Tontinomistaja olisi Alppilassa halunnut toimiston sijaan kadun varteen asuntoja paahtimoa vastapäätä, mutta:

Asuinrakennusten sijoittaminen alueen Sturenkadun puoleiseen päähän ei ole mahdollista ympäristöhaittana pidetyn kahvin hajun takia.

Työntekijöille ei ilmeisesti koidu vastaavaa haittaa, koska toimistoaikaan Sturenkadun pakokaasut peittävät hajun. Ja olisiko hengitettävällä kofeiinilla työntekoa piristävä vaikutus.

...ikkunan alla leikkii lapsia. Apulaiskaupunginjohtaja Penttilä kommentoi kaupunginvaltuustossa OurCity vaihtoehtokaavaan puutteita:

...ostoskeskuksen purkaminen, päiväkodin poistaminen tai rakentaminen toisen talon ikkunan eteen ei ole semmoisia asioita joita ammattitaitoinen kaavoittaja voisi esittää.

Eriskummallista tässä on sekin, että Penttilän johtamat KSV ammattilaiset kyllä kaavoittavat ostoskeskuksen tilalle asuntoja ja liiketilaa esimerkiksi Myllypurossa, mutta se on jo ihan uutta, että päiväkotilapset ikkunan alla on ylitsepääsemätön ongelma.

...mielikuvitusautot mielikuvitustunnelissa pilaavat ilmanlaadun 2030-luvulla. Koskelan ratikkavarikko menee uusiksi, ja ajatus oli tietenkin että sen päälle voisi tulla asuntojakin. No loppujen lopuksi löytyi vain pari nurkkaa tonttia jonne niitä saadaan, koska Kustaa Vaasan tien varteen ei voi asuntoja rakentaa.

Näin siksi että voimassa olevassa yleiskaavassa on Pasilan väylän tunnelivaraus, jonka rakentamiseen ei ole tosin mitään rahaa missään tulevaisuudessa varattuna, eli sitä tuskin tehdään koskaan.Tunnelin suuaukko kuitenkin jokseenkin samoin kuin savupiippu työntää pienhiukkaset varikolle. Raportti summaa:

Tilanteessa, jossa tunneli rakennettaisiin (VE1), pitoisuudet ylittävät vuorokausiohjearvon varikon alueella molemmilla päästötasoilla varsin laajasti. 

Autotunnelin ilmanlaatua parantava vaikutus suurenee napsauttamalla.

Eli lyhyesti sanottuna mielikuvitustunnelin mielikuvitusautot tekevät asumisesta ihan oikeissa asunnoissa epäterveellistä, eli ei rakenneta asuntoja.

Kuinka ei paranneta liikenneturvallisuutta

Kadun pitää näyttää siltä, että autoilija ajaa luonnostaan turvallista nopeutta, ylileveät kadut ovat vaarallisia, rumia ja autoilijoiden kiusaamista. Hidasteet ja nopeusvalvonta on se mitä tehdään kun katusuunnittelu sössitään.

Eilisestä kirjoituksesta Mäkitorpantie 30 kaavasta tuli noottia, että pitäisi lukea suunnitelmat ennen kuin keuhkoaa. Mäkitorpantien liikennesuunnitelmassa poistetaan kadunvarsipaikat, joidenka lisäämistä tämä blogi piti ihan maalaustoimenpiteenä ja korvikkeena parkkihallille.  Katumusharjoituksena perataan nyt ironisesti nimetty Oulunkylän liikenneturvallisuussuunnitelman läpi.

Tavoiteet ovat erinomaisen kannatettavia:

Suunnitelman tavoitteena on parantaa Oulunkylän liikenneturvallisuutta ja erityisesti kävelyn ja pyöräilyn edellytyksiä kaupungin asettamien tavoitteiden mukaan. Suojatiejärjestelyjä selkeytetään, kävely ja pyöräily erotetaan toisistaan rakenteellisesti liittymissä ja bussipysäkkien kohdalla ja pyörätieyhteyksiä täydennetään erityisesti Käskynhaltijantien varrella. Lisäksi suunnitelmassa esitetään rakenteellisia toimenpiteitä ajonopeuksien hillitsemiseksi ja Mäkitorpantien läpiajoliikenteen vähentämiseksi.

Todellisuus on taas vaan jotain muuta:

Osa lukijoista huutonauraa jo nyt, mutta selitetään vitsi, vaikkei se sillä parane. Siinähän on hilpeä kymmenen metriä leveä ajorata. Jatkokehitykseksi todennäköisesti töyssyjä, koska jostain liikenneinsinööritieteille vieraista syistä autoilijat ajavat lujaa kuuden auton levyisillä viivasuorilla asuinkaduilla. Lisäksi kävelyä ja pyöräilyä ei ole erotettu, kuten kuvasta näkyy pohjoispuolella ne ovat edelleen samassa tasossa.

Tauti on yleisemmin katusuunnittelua vaivaava kognitiivinen dissonanssi, jossa sanotaan yhtä ja tehdään toista, kuten hitaita viivasuoria ajokatuja joissa on leveyttä kolmen leveän kaistan veran. Jos tämä on rakenteellinen toimenpide ajonopeuksien hillitsemiseksi ja Mäkitorpantien läpiajoliikenteen vähentämiseksi, niin miltä se rakenne näyttäisi jossa ei hillitä, Länsiväylältä?

Pikaisesti rustaten, kadulla mahtuu vallan erinomaisesti ajokaistat, parkkipaikat, pyörätiet, leveät jalkakäytävät ja ne puukujatkin.

Kaistan pitäisi tuntua kuljettajasta hieman ahtaalta, koska siten kuljettaja sopeuttaa ajonopeuden asuinkadulle turvalliseksi. Eli kapeammat kaistat olisivat toivottavia, mutta bussi on peileinen vähän yli kolme metriä leveä. Yllä olevassa kuvassa kaistat ovat kuitenkin kolmanneksen kapeammat kuin hyväksytyssä liikennesuunnitelmassa, ja katuympäristö muutenkin lienee miellyttävämpi.

Kuva suurenee napsauttamalla. Korjattu ajosuunnat.

Otso Kivekäs ystävällisesti piirsi vertailun vuoksi
Streetmixiin alkuperäisen suunnitelman.

Lisäys: Videon keskustelu ei varsinaisesti vaikuta fiktiiviseltä.

Kuinka ei täydennysrakenneta

Täydennysrakentaminen on kaikin puolin järkevää ja periaatteellisella tasolla sitä kannattavat lähes kaikki. Käytännössä asiassa on kaksi muttaa, ensinnäkin pitäisi rakentaa taloja ja toiseksi se pitäisi tehdä järkevästi, mistä ne vaikeudet sitten alkavatkin.

Hassut viistolevyt ei tätä tönöä pelasta.
Nämäkin kuvat suurenevat napsauttamalla

Kuvan nuhjuisen parakin osoitteessa Mäkitorpantie 30 Oulunkylässä on nyt aika väistyä asuinrakentamisen tieltä. Asia on edennyt taloyhtiön aloitteesta, ja naapuriyhtiölläkään ei ollut mitään huomautettavaa. Taloyhtiö varmaankin käyttää saadut tulot nykyisen asuinkerrostalon korjauksiin. Sijainti on hyvä lähellä kahta juna-asemaa ja Jokeri-linjaa, bussin 64 pysäkki on aivan vieressä. Oulunkylän heikkojalkaisemmille saadaan asuntoja joihin pääsee hissillä. Juuri näinhän tämän pitäisi mennä.

Kaupunginsuunnittelulautakunnan listalla (Oulunkylän tontin 28148/7 asemakaavan muutosehdotus) odottaakin kuvan kaava vahvistamista. Tolkulla olisi tästä kuvasta yhtä jos toista sanottavaa, mutta annetaan puheenvuoro ensin Oulunkylä-Seuralle:

Oulunkylä-Seura ei (16.3.2012) pidä ongelmana liikerakennuksen korvaamista kerrostalolla. Seura pitää kuitenkin 5-kerroksista osaa liian korkeana alueen yhtenäisen 4-kerroksisen ilmeen kannalta ja liikenteellisesti ongelmallisena tonttiliittymää Mäkitorpantieltä. Mäkitorpantien varteen merkittyä puuriviä seura pitää tärkeänä

Kyseessä on ainoa kirjallinen lausunto koko kaavasta, jonka antoi siis tuntematonta määrää jäseniään edustava yhdistys. Naapuritontin asukkailla ei ollut mitään huomautettavaa. Virasto vastaa:

Rakennusta on madallettu kerroksella.

Lisäksi suullisissa mielipiteissä pidettiin hissilisten asuntojen rakentamista tärkeänä. Niitä tulee nyt sitten viidesosa vähemmän.

Tolkku yrittää nyt sanoa tämän kauniisti: Tässäkin osassa Oulunkylää on varmasti taloja joissa on erinomaiset naapurit, hyvä henki ja hieno asua. Ihan näin kaupunkikuvallisesti tai rakennustaiteellisesti ottaen kuitenkin se että rakennus rikko tämän katuilmeen, on pikemminkin argumentti puolesta kuin vastaan:

Mikko Särelä pohtii yleisemmin:

Nykykäytännössä pyritään usein siihen, että täydennysrakentaminen muuttaisi alueen luonnetta mahdollisimman vähän. Rakennusten korkeus ja sommittelu pyritään tekemään mahdollisimman pitkälle samalla tavalla kuin alueella on alunperinkin tehty.
Se toinen vaihtoehto on lähteä rohkeasti rakentamaan kerrostunutta kaupunkia. Siinä kukin aikakausi jättää oman leimansa alueen luonteeseen ja näin vuosikymmenien (ja satojen) saatossa muodostuu rikas kokonaisuus erilaisten aikakausien rakennustavoista. Tällainen kerrostunut kaupunkirakenne on asia, jota rakastamme siellä, missä sitä on rakennettu, mutta vältämme, kun sitä pitäisi rakentaa lisää.

Mainittu puurivi jatkuu vain viereisen tontin verran, ja se vie kosolti tilaa, jonka voisi käyttää isompaan sisäpihaan. Tulos on tällainen perinteinen viherkaista joka ei ainakaan pihatilana toimi.

Erikoiseksi ratkaisun tekee se, että talon ensimmäiseen kerrokseen on kuitenkin tarkoitus kaavoittaa liiketilaa. Mäkitorpantien varrella lähiösuunnittelija on sentään aikanaan osannut vetää liikehuoneistot kiinni jalkakäytävään, jostain perinteistä voisi pitää kiinni.

Vastapäisen kukkakioskin edessä ei ole puuriviä.

Lähimmän ravitsemusliikeen ovi aukeaa jalkakäytävälle.

Vielä vaikeampi on ymmärtää miksi Mäkitorpankujan puolella on viherkaista. Kyseessä on pikkuruinen umpikuja, jonka kautta ajetaan tonteille, miksi se pitää eristää tontista puurivillä? Tämän takia talo on kapeampi, mikä on pois rakennusalasta siinä kuin puuttuva kerroskin.

Vanhan asuintalon autotallit

Sen sijaan Oulunkylä-seuran kritisoima ratkaisu erillisestä sisäänajosta tontille vaikuttaa perustellulta, vaikka onkin liikenteellisesti kieltämättä huono. Nykyisen talon autotalleihin ja uuteen pysäköintihalleihin tulee järjestää ajoyhteys, ja arkkitehti on halunnut mieluummin länsipuolelle yhtenäisen pihan.

Uuteen taloon vaaditaan normin mukaan ilmeisesti 12 paikan halli, on sille tarvetta eli ei. Alla kuva kadunvarresta vastapäätä taloa, sunnuntai päivänä jolloin paikkojen käyttöaste on suurin:

Tässä voisi olla noin 8 asukaspysäköintipaikkaa.

Mäkitorpantiellä ei ylipäänsä ole pulaa pysäköintipaikoista, ja jos on niin samalla kun pyörätiet muutetaan yksisuuntaiseksi mahtuu helposti lisää kadunvarsipysäköintiä. 12 paikan parkkihalli maksanee noin puoli miljoonaa euroa, mikä on käytännössä suoraan taloyhtiön kukkarosta, koska markkihinta ei Oulunkylässä lähimainkaan kata rakennuskustannuksia. Vastaavia täydennysrakentamishankkeita on kaatunut pysäköintivaatimuksiin aiemminkin.

Hyvä hanke, huono toteutus. Tällä tavalla ei täydennnysrakentaminen etene. Tonttiteho 0,93 on noin puolet siitä mitä se uusissa kerrostaloissa, eli laajemmin tällainen täydennysrakentamattomuus tuottaa siten puolet vähemmän asuntoja. Kalliit pysäköintiratkaisut tekevät hankkeista taloyhtiöille vähemmän houkuttelevia ja jopa kannattamattomia yhdessä tuhlaavan maankäytön kanssa.

Tonttien myynti Helsingissä ei voi olla vaikeaa

Kruunvuorenrantaa

Kaupungin kasvu edellyttää kouluja, katuja, ratoja ja siltoja. Tähän kaikkeen saa rahaa uusista tonteista. Tavoitteena sata miljoonaa vuodessa Helsingin uusien asuintonttien myynnistä on kovin vaatimaton.

Poliittiset ryhmät Helsingissä sopivat investoinneista seuraavaksi kymmeneksi vuoksi, ja hyvin sopivatkin. Investoinneista tulee saada myös tuloja, ja siihen pääasiallinen keino on tonttimaan myynti. Kaupunki omistaa pääsääntöisesti kaavoittettavan maan, ja kun tehdään kaava niin tontteja voi sitten myydä tai vuokrata.

Tavoite on 100 miljoonaa euroa vuodessa myyntituloja. Myös kaupungille tarpeettomia kiinteistöjä kuten mahdollisesti Marian sairaala on tarkoitus myydä, mutta tämä on tonttikauppaan verrattuna pieni tuloerä. Tai ainakin sen pitäisi olla.

Virkamies kuitenkin tuskailee Hesarissa:

Sadan miljoonan euron tavoite on kova, kiinteistöviraston tonttiosaston päällikkö Juhani Tuuttila sanoo.

Haastavan tavoitteesta tekee se, että mahdollisuudet maanmyyntitulojen kasvattamiseen ovat rajalliset. Helsingin asunto-ohjelman mukaan vain 40 prosenttia asuntotuotannosta on vapaarahoitteista eli tuotantoa, jossa asuntotonteista voidaan periä kunnon hinta.

Helsingissä on päätetty kaavoittaa pelkästään asuntoja 450 000 kerrosneliömetriä vuodessa, vastaa noin 5 000 asuntoa. Vuonna 2 012 toteutuma oli 387 000 kem2. Tämän edellyttämiin investointeihin kouluista ratikkasiltoihin on nyt varattu rahaa.

Vapaarahoitteinen osuus 40%  kokonaistavoitteesta on 180 000 kerrosneliömetriä, jonka markkina-arvo on noin 180 miljoonaa euroa (oletuksella 1 000 €/kem2). Ja tämä on siis pelkästään vapaarahoitteisten asuintonttien myynnistä, liiketilat sekä tuotot siitä muusta 60% asuintontteja tulee tuon päälle, ja vielä tämän päälle mahdollinen kaupungin kiinteistöjen myynti. Osa tontteja vuokrataan. Silloin tulevat tuotot tulee laskea nykyhetkeen, ja tilanne on muutoin aivan sama.

Sata miljoonaa vuodessa ei ole kova tavoite, se on hyvin vaatimaton tavoite.

Halutaanko Helsinkiin lisää asuntoja vai lisää autotunneleita?

Helsinki tarvitsee kipeästi uusia asuntoja eli lisää kaupunkia. On sietämätöntä että tämän estää rahoituskelvottomat moottoritiefantasiat.

Suomen Kuvalehden haastatteleman professori Heikki A. Loikkasen mukaan Helsingissä asunnot ovat kovin kalliita yksinkertaisesti siksi, että on paljon hyvätuloisia ihmisiä niistä kilpailemassa.

Suurkaupungissa asukas- ja työpaikkatiheyden kasvu lisää vuorovaikutusta, verkostoja ja tuottavuutta. Alueella toimivien yritysten kannattavuus ja työntekijöiden palkkataso nousevat korkeammiksi kuin muualla. Helsingin kantakaupunki on tyypillinen esimerkki metropolikeskuksen magneettisesta vetovoimasta, joka nostaa kiinteistöjen hintoja.

Loikkanen on oikeassa seuraavalla oletuksella:

Suurkaupungin korkea hintataso ei siis johdu hintapyyntöjen korkeudesta, jos maankäytön rakenne ja instituutiot on annettu.

Eli suomeksi, jos kaupungin byrokratia ei pysty tuottamaan rakentamiskelpoista maata keskeisillä paikoilla, niin ei nouse taloja, vaan hinnat.

Loikkanen korostaa sitä, että ydinkeskustaa ja lähiöitä yhdistäville ”välialueille” pitäisi rakentaa asuntoja. Reunalla taas pitäisi suosia tiiviitä pientaloalueita nykyisten kerrostalolähiöiden sijasta... Kaavoitettukin alue voi jäädä rakentamatta tai rakentaminen viivästyy, koska kunta ei tuo sinne kunnallistekniikkaa tai yksityiset investoijat jättävät tonttivarannon käyttämättä.

Kerrostalojen rakennustahti Helsingissä riippuu lähinnä kaavavarannosta, eli kaavoittujen tonttien määrästä. Tällä hetkellä tontteja on noin kahden vuoden tarpeisiin, joka on aivan liian vähän. Helsingin pitäisi rakentaa mainittua kunnallistekniikkaa, eli putkia, katuja, ratoja ja niin edelleen. Ja tämä ei valitettavasti ole lainkaan selvää, pikemminkin tunnutaan tahtovan megalomaanisia liikenneväyliä.

Helsingin liikennesuunnittelu pohtii miten sadan miljoonan (vuodessa) liikennerakentamisen määrärahat saadaan riittämään, kun kaikkeen ei olekaan rahaa. Pitää priorisoida. Ja evästää:

Kaupunkirakenteen tiivistäminen toteuttamalla projektialueille osoitettu maankäyttö edellyttää tunneleiden ja eritasoliittymien rakentamista pääkatuverkolle liikenteen sujuvuuden ja turvallisuuden varmistamiseksi.

No ei edellytä. Helsinkiin on rakennettu kaunis, haluttu ja toimiva kantakaupunki ilman ensimmäistäkään tunnelia tai eritasoliittymää, ja niin voi ja tulee tehdä jatkossakin. Saa sitä haluta maanalaisen moottoritieverkoston, mutta ei se nyt voi olla syy jättää taloja rakentamatta. Ja näin kuitenkin tapahtuu. Virasto jatkaa:

Keski-Pasilan toteuttaminen käynnistää Veturitien tunnelin ja Kalasataman keskuksen toteuttaminen Sörnäisten tunnelin rakentamistarpeen. Koivusaaren rakentaminen edellyttää Länsiväylän eritasoliittymän toteuttamista. Kruunuvuorenrannan rakentaminen luo tarpeet Linnanrakentajantien tunnelin...

Näihin ei ole rahaa, eli Keski-Pasilaa, Kalasatamaa ja muitakaan kantakaupungin laajennuksia ei voi rakentaa? Talot häiritsevät ikävästi vapaata autoilua, mutta harvemmin sitä taloja ehdotetaan sen takia poistettavaksi.

Länsiväylän kattamisen Koivusaaressa viimeisin hintalappu taisi olla 170 miljoonaa. Tai jotain sinne päin, sama sinänsä koska se ylittää tuotot mitä kaupunki saa tonttimaasta, eli Koivusaarta ei rakenneta. Saavutus sinänsä Helsingin tonttihinnoilla. Koivusaaren voisi rakentaa ilman mitään betonikansia, ihan vaan tekemällä Länsiväylästä kadun.

Käytännössä Keski-Pasilan rakentaminen seisoo kun ihmetellään mitä tehtäisiin tiesuunnitelmalle johon ei ole varaa. Samaisessa kaupunkisuunittelulautakunnan kokouksessa käsittelyssä oleva Veturitie tunneleineen maksaa arviolta noin 140 miljoonaa euroa, josta Helsingin osuus on 125 miljoonaa. Kaupunki saa tonttimaasta Keski-Pasilasta oman arvionsa mukaan 70 miljoonaa euroa, ja varmaan sinne pitäisi muutakin rakentaa kuin moottoritie keskelle uutta keskustaa. Keski-Pasilan parituhatta parkkipaikka edellyttää ajoyhteydeksi ihan normaalin kadun, ei monitasomoottoritietä. Liikkumista helpottanee että Pasilassa pysähtyvät valtakunnan kaikki junat, pari ratikkalinjaa sekä tusina bussilinjaa.

Kruunvuorenranta on hankalampi tapaus. Sijainnista johtuen Kruunvuoren rakentaminen vaatii sillan. Joskus se kalliskin ratkaisu on oikea, ja toisaalta silta nostaa kaupungin omistaman tonttimaan arvoa, eli myös tuottaa rahaa. Kuitenkin miksi pitäisi tehdä sillan lisäksi yli sadan miljoonan tunnelia Herttoniemeen. Kumpaankin ei ole varaa.

Uusien asuinaluiden rakentaminen pitäisi olla ykkösasia asuntopulasta kärsivässä kaupungissa. Ne edellyttävät kyllä katuja, ratikkakiskoja, pyöräväyliä ja muuta ihan normaalia kaupunki-infraa. Tähän budjettiraamin sata miljonaa vuodessa riittää.

Sellaiset joukkoliikenneinvestoinnit kannattaa myös tehdä, vaikka velaksi, jotka tuottavat kaupungille suoraan rahaa. Esimerkiksi Topeliuksenkadun ratikkakiskot nopeuttavat koko Mannerhemintien suunnan ratikkaliikennettä, joka laskee sen kustannuksia ja toisaalta nopeammat ratikat luultavasti houkuttelevat lisää matkustajia, eli lisää lipputuloja.

Muuta liikennekivaa voi tehdä sikäli kun rahaa jää yli, pariin megahankkeeseenkin voisi olla varaa. Esimerkiksi Raide-Jokeri tai joku autotunneleista. Mikään kuviteltavissa oleva budjetti ei riitä sellaisen liikennesuunnittelun tarpeisiin, jonka patenttiratkaisu jokaiseen risteykseen on sadan miljoonan tunneli. Jotka vielä koplataan asuinaluiden rakentaminen, eli kun niihin tunneleihin ei ole varaa niin asuinalueet jäävät toteutumatta. Nimby-vinkki: Jos haluat että jonnekin nurkkaan kaupunkia ei koskaan rakenneta mitään, kannata rakentamista raivokkaasti, kunhan liiikenne viedään maan alle.

Kyse on yksinkertaisesti siitä että halutaanko rakentaa kaupunkia vai halutaanko rakentaa tunneleita. Jos haluaa kumpaakin, niin sitten pitää kaivaa rahat, ja kun rahaa ei ole on pakko valita. Pallo on kaupunkisuunnittelulautakunnalla ja sen jälkeen kaupunginhallituksella. He voivat päättää että Helsinkiin rakennetaan kaupunkia, ja tieliikenneverkko sopeutuu sekä siihen että budjettiraamiin. Eli jos, ihan kokeiluluonteisesti, vaan rakennattaisiin lisää kaupunkia Helsinkiin.

Kesäkukkakatuja muuttuvaan kaupunkiin

Kaiken katurakentamisen ei tarvitse kestää routaa tai vuosia valmistua, ja se pitää silti tehdä hyvin. Mitäs hyvää laitettaisiin kesäksi kadulle?

Mechelininkadulle on suunniteltu täysremonttia. Rakennetaan pyöräkaistat, korjataan kiskoja ja siirretään ratikkapysäkkejä, otetaan pysäköintikaista autoille ajokaistaksi, sekä uusitaan puut. Kaivinkoneet kuopivat jo maata hermostuksissaan. Tässä vaiheessa päästään perinteisesti kaupunkilaisvuorovaikutukseen, eli siihen että erilaiset enemmän tai vähemmän asujaimistoa edustavat tahot sanovat ei.

Liikenne- ja katusuunnittelu on monipolvinen prosessi, jossa ensin selvitetään perusteellisesti nykyiset ja mahdolliset, tulevat ja kuvitellut, liikenteelliset tarpeet. Tämän jälkeen konsultoidaan eri hallintokuntia. Sanansa saa sanoa niin puisto-osasto kuin museovirastokin. Kun eri alojen erikoisasiantuntijat ovat tuoneet oman osaamisensa pöytään, muodostetaan suunnitelma, aloittaen siitä mitä autoliikenneasiantuntijat tahtovat. Ensin kyllä tai ei saavat sanoa luottamusmiehet, ja sen jälkeen aloitetaan vuoropuhelu virastomaailman ulkopuolisen todellisuuden kanssa, eli nyt saa valittaa.

Tähän pisteeseen pääseminen on kestänyt kolmesta viiteen vuotta. Vaihtoehdot ovat käytännössä että koko suunnitelma palautetaan, tai sitten tehdään juuri niin kuin on suunniteltu. Koska halutaan edes jotain valmista joskus, niin paine hylätä hyvätkin muutosehdotukset on suuri.

Kun suunnitelma on sitten hyväksytty, se valetaan betoniin, usein kirjaimellisesti. Seuraavan kerran asiaan palataan vuosikymmenien päästä seuraavalla peruskorjauskierroksella. Tämän takia myös tuoreiden suunnitteluvirheiden korjaaminen on niin kovin vaikeaa.

Mitä jos vaan kokeiltaisiin?

Helsingin kaupunginvaltuusto palautti aloitteen Vaasankadun kävelykadusta uudelleenvalmisteltavaksi, niin että sitä kokeillaan kesällä. Tämä on järkevä kompromissi. Kannattajien mielestä Vaasankatu ilman autoja on viihtyisämpi ja antaa tilaa kaikkeen kivaan. Vastustajat taas ovat huolissaan pysäköintipaikoista ja kadun muuttumisesta entistä kosteammaksi. No ei riidellä, katsotaan mitä siitä syntyy, ja kokemusta viisaampana tehdään sitten joskus pysyvämpiä päätöksiä.

Kaupunkisuunnitteluviraston mukaan kävelykatu on jotain mikä pitää rakentaa, ja juuri nyt siihen ei ole rahaa. Hannu Oskala napautti tähän että kaupungilla lienee varaa pariin betoniporsaaseen. Molemmat ovat oikeassa: Oskala siinä ettei yhden kadunpätkän sulkeminen autoilta voi vaatia koko kadun uudelleenrakentamista. Viraston arkkitehdit taas pelännevät, että väliaikaiset järjestelyt antavan huonon, poikkeustilan omaisen vaikutelman, joka pikemminkin kutsuu turvakenkäostoksille kuin katukahvilaan.

Perinteinen väliaikaisjärjestely kestää pommituksen, muttei katseita.
Kuva Martti Tulenheimo

Näin maailmassa, jossa ei ole muita siirrettäviä katurakenteita kuin betoniporsaat, muovipollarit ja lippusiima. Maailmaa pitää muuttaa.

Kesän mittaisia katuja

Vähemmänkin pysyviä katukalusteita on olemassa. Ajoesteen ei tarvitse olla mitään muuta kuin jotain jonka yli ei ajeta. Huolimatta siitä että ratkaisu on väliaikainen, esimerkiksi vain kesäajaksi, niin se voidaan tehdä kauniisti ja huolella. Tällöin se myös hyväksytään, ihmiset yleensä vastustavat rumaa katurakentamista vallan hyvin perustein, ja toisin päin.

Keskellä katua voi esimerkiksi kasvattaa kesäkukkia laatikossa,
muuallakin kuin liikenneympyrässä.

Pöydät ja värikkäät aidat auttavat ymmärtämään että tästä ei nyt voi ajaa.
Kuvat Martti Tulenheimo

Vanhan kadunvarsipuun runkoa voi käyttää  katukirjahyllynä.
Kuva Bookshelf blog.

Champs Elysee muutettuna kesämaatilaksi viljelijäjärjestön toimesta.
Missä on MTK kun sitä kaivataan heinäkuisella Mannerheimintiellä?
Kuva gawker.com

Miten kokeiltaisiin Mechelininkadulla

Palataan Mechelininkatuun. Tällä hetkellä kadulla on siis virallisesti sallittu pysäköinti toisella kahdesta kaistasta suuntaansa iltaisin ja öisin. Pysäköidyt autot myös suojaavat jalkakäytävää. Jo muutaman metrinkin pienempi etäisyys nostaa hengitysilman hiukkasten määrää huomattavasti.

Käytännössä oikean puoleisella kaistalla seisoo lähes aina joku auto kellon ympäri, eli sitä käytetään ajamiseen vähäisessä määrin. Uudessa suunnitelmassa on poistettu pysäköinti kokonaan, eli autokaistojen määrä käytännössä tuplaantuu.  Pysäköintipaikkoja poistuu ja autot yleensä ajavat nopeammin leveämmällä tiellä. Jo nyt ongelmana on myös jalkakäytävällä seisovat jakeluautot, jos ne eivät kadulle mahdu niin niitä lienee enemmän jalkakäytävillä.

Lastenvaunujen saaminen ulos talosta vaatii luovuutta, tai oikeastaan teleportin.

Mechelininkadun jalkakäytävää.
Kuvat Johanna Sumuvuori

Voidaan aivan hyvin tehdä niin, että erotetaan tulevat polkupyöräkaistaistat ainakin kesäisin väliaikaisin estein. Samoin voidaan katukalustein merkitä pysäköintipaikat ja jakelupaikat, ettei ole pelkoa että kaistalla pysäyttäessä joku ajaa perään. Ja ilman että sinänsä tarpeellisen remontin suunnitelmia muutetaan. Talveksi täytynee aurauksen vuoksi kerätä katukalusteet talteen ja luottaa vain liikennemerkkeihin. Niitäkin toteltaneen paremmin jos kesällä on jo totuttu järjestelyyn.

Jos ratkaisu osoittautuu huonoksi, niin sen voi purkaa viemällä katukalusteet pois ja vaihtamalla pari liikennemerkkiä. Luultavasti sillä onko Mechelinkadulla yksi vai kaksi kaistaa suuntaansa ei edes ole autoliikenteen sujuvuudelle suurempaa merkitystä, koska autoliikenteen pullonkaula on risteykset.

Vancouverilaisella pyörätiellä tuoksuu laventeli.

Laitetaanko kukkaruukkuja, penkkejä, vai jotain muuta? Hortonomisen avustajan mukaan ruukkuun sopisi hyvän tuoksuinen heliotrooppi, kasvitieteellisellä perusteella että se on vaan ihana. Olisi kovin mukava päästä sellaiseen asukasvuorovaikutukseen, jossa käytetään tunteikkaita puheenvuoroja eri kasvien ilmeisestä ylivertaisuudesta verrattuna ehdotettuun vaihtoehtoon.

Rakennusvirasto voisi kokeilla markkinataloutta

Katumyyntipaikojen hinta pitäisi määräytyä markkinoilla. Ihan niin kuin pysäköinninkin hinta.

Helsingin kaupungin rakennusvirasto on Excel-sulkeisten jälkeen kehittänyt hinnaston ulkotilalle, ja kun hinta ei ole kohdallaan niin esimerkiksi Juhannusjuhlaa ei voi käytännössä järjestää ja kastankauppias ei kauppaa kastanjoita. Helsingin Sanomat kokosi  vastaavista tapauksista pitkän listan.

Leikki menee niin että poliitikot sitten ärähtää, ja joskus asia korjataan, joskus ei. Laiskuus on inhimillinen ominaisuus ja selitää usein byrokratian kipupisteitä, mutta outoa on kun virkamiehet haluavat tehdä elämästään vaikeaa.

Esimerkiksi katumyyntipaikan oikea hinta on se mitä siitä joku suostuu maksamaan, jos se ylittää kaupungille sen vuokraamisesta ja käytöstä aiheutuvat kulut. On vaikea hahmottaa mitä kuluja esim. kastanjakoju aiheuttaa. Sikäli kun kuluja ole ja halukkaita vuokraajia on vain yksi, niin oikea hinta paikalle on nolla euroa. Jos useampia niin korkein tarjous. Eli hinnoitellaan kysynnän mukaan, aivan kuten pysäköinninkin kanssa pitäisi tehdä.

Asian voi hoitaa aivan helposti niin, että tekee yhden verkkosivun jolla on kartta jossa on vuokrattavat ulkotilat, sekä ohjeet miten niistä voi tehdä tarjouksen ja mikä nykyinen vuokrataso on kussakin paikassa. Eikä tarvitse virkamiehen miettiä mikä olisi sopiva vuokra.

Hiukkasen suhteellisuudentajua

Tolkku määrällistää tapausta Yrjönkadun uimahallin puukiuas ja hiukkaset.

Helsingin asunnoista 13% prosenttia on pientaloja (sivu 25). Asuntoja on koko kaupungissa noin 300 000 (ulkomuisti), eli Helsingissä on täten noin 40 000 pientaloa. Näistä 32% on puukiuas.

Eli Helsingissä on noin 12 500 puukiasta.

Näistä kaksi (2) eli Yrjönkadun uimahalli sekä Kotiharjun sauna ovat julkisia saunoja. Tai siis enää yksi (1), koska hiukkaspäästöt.

Yrjönkadun uimahallin kiuas punaisella, luvut autoja päivässä syyskuun arkipäivänä

Liikuntavirasto ei ole kyennyt löytämään koko maasta ketään joka valmistaisi modernin vähemmän savuttavan kiukaan.

Väkisinkin tulee mieleen että tässä pitäisi vaihtaa jotain ihan muuta kuin kiuas.

Kivijalkakaupoista ja tonttien subventoinnista

Kivijalkakauppojen rakentaminen ei kannata, sanotaan. Tämäkään asia ei ole näin yksinkertainen. Olisiko kysymys tonttipolitiikasta ja rahasta?

Kivijalkakauppa mallia perinteinen on sellainen 50 - 100 neliön liiketila kerrostalokorttetelin kivijalassa, ja usein huonossa kunnossa. Silloin joskus kun ne rakennettiin ne olivat erittäin haluttuja liiketiloja, ja tämän takia niille oli usein varaa taloyhtiön puolelta laittaa tuplavastike. Tuo tarkoittaa myös sitä että osuus per neliö remonteista, jakoperusteet vaihtelevat taloyhtiöittäin, on kaksinkertainen. Täten esimerkiksi päästään tilanteeseen jossa maunulalainen pienstudion omistaja ihmettelee että miten hänen osuutensa putkiremontista voi olla parisataatuhatta euroa, vaikka hänen liikekiinteistössään on vain yksi vesipiste.

Tuollaiset liiketilat eivät ole houkuttelevia sijoituksia. Eivätkä ne sitä olisi vaikka ne olisivat ihan omassa talossaan.

Uusi kivijalkatila ei ole kuitenkaan mitään sen ihmeellisempää kuin liikekiintöistö ensimmäisessä kerroksessa. Esimerkiksi Aleksis Kiven kadulle S-ryhmä on rakentanut kivijalkamarketin jolla menee silmin nähden ihan hyvin. Jos tontti on esimerkiksi 4 000 neliötä, niin siihen saa maksimissaan yhden erittäinkin ison marketin rakentamalla yksinkertaisesti ensimmäisen kerroksen kokonaan liiketilaksi ja asuntoja sen päälle.

Minulla on epäilys, tietopohjainen mutta epäilys kuitenkin, siitä mikä tässä on niin vaikeaa. Sen selittämiseksi pitää avata yksi asia joka on hankala hahmottaa ja siten selittää, eli että alimitoitettu rakennusoikeus Helsingissä on käytännössä subventio.

Helsingissä kaupunki omistaa noin 90% maasta, oletetaan hypoteettisen 4 000 neliön tontin olevan kaupungin omistama. Jos kaupunki kaavoittaa keskimäärin kuusikerroksisen umpikorttelin tonttitehokkuudella 3,0, niin tontilla tulee noin 10 000 kerrosneliötä asuntoja (100 - 150 kpl) ja 2 000 neliötä liiketilaa. Kaupunki voi myydä tämän noin 8 miljoonalla eurolla tai vuokrata vastaavalla vuosivuokralla.

Jos samalla 4 000 neliön tontille kaavoitetaan kahdeksan 500 neliön omakotitalotonttia, niin niistä saa ehkä 150 000 € kappaleelta, eli 1,2 miljoonaa euroa. Käytännössä tämä on verrattuna umpikortteliin vajaan miljoonan euron subventio per omakotitalotontti. Ja jos tontille kaavoittaa 2 000 neliön kaupan, niin kaupunki saanee siitä vaikka 500€/m2 eli noin miljoonan. Mikä tarkoittaa että helsinkiläiset on suhteellisesti subventoinut kyseistä markettia 7 miljoonalla eurolla.

Ajatellaan asiaa kauppakiinteistön rakentajan kannalta. Laatikkomarketin rakentaminen tuskin on kovin kallista, arvataan 1 500 €/m2. Eli 2 000 neliötä maksaisi noin 3 miljoonaa. Jos tehdään kivijalkaan niin varmastikin vähän kalliimpaa, sanotaan 2 000 €/m2 (asuinrakentaminen maksaa suurin piirtein tuon verran), eli 4 miljoonaa. Lisäkustannukset toisaalta näkyy tontin hinnassa eli siitä mitä siitä maksetaan, eli kaupunki saisikin koko tontista tuon miljoona euroa vähemmän eli 6 miljoonaa euroa. Eihän tämä ole mikään ongelma, kaupunki saa edelleenkin varmasti enemmän kuin omansa pois kunnallistekniikasta ja muusta infrasta, kaupunkilaiset asuntoja ja kauppa toimitilat. Paitsi että pysäköintipaikat.

Jos 4 000 neliön tontilla on 2 000 neliön laatikkomarket, niin siinä on 2 000 neliötä käyttämätöntä tilaa jonne saa noin 60 paikan pysäköintialueen, joka ei maksa käytännössä juuri mitään. Jos ne samat paikat tehtäisiin halliin talon alle ne maksaisivat jotain 2 - 3 miljoonaa euroa eli saman verran kuin liiketila. Koska pysäköintijärjestelmämme on monipuolisesti päin persettä, niin nämä ovat tietenkin ihan eri paikkoja kuin asukkaiden paikat, joita sivumennen täytyy normien mukaan tässä tapauksessa tehdä noin 80 kappaletta kokonaisedulliseen hintaan nelisen miljoonaa euroa.

Toki autoileva lapsiperhe on ruokakaupalle hyvä asiakas, he käyvät kerran pari viikossa ostamassa paljon ruokaa kerralla mikä tuottaa ison liikevaihdon per kassatapahtuma. Mutta autoilevat lapsiperheet ovat kuitenkin aika pieni osuus väestöstä ja ostovoimasta, lisäksi kaupankin puolelta kuuluu äänenpainoja että tuo markkina ainakin Helsingissä on jo saturoitunut automarkettirakentamisen myötä. Käytännössä kauppa tekisikin yllä mainitussa tapauksessa niin että niitä hallipaikkoja ei olisi kovin paljon, 4 000 neliön tontin ympärille mahtuu kadunvarsipaikkojakin jokusen kymmenen kappaletta. Kun Stockmann laajensi parkkihalliaan niin vanhan paikalle tehtin liiketilaa, eli paikkamäärä ei kasvanut. Mutta jos vaihtoehto on oma tontti, käytännössä kaupungin subventoimana, jossa on vielä enemmän pysäköintipaikkoja, niin kumpaakohan kauppa lobbaa?

Johtuen mm. siitä että ilman mitään hyvää syytä liikennealueille saa kaavoittaa toimitiloja vaan ei asuntoja, samoja ihmisiä ne ovat kummassakin, ja yritysten tehostuneesta tilankäytöstä, ja kuntien välistä kilpailusta sekä yritystoiminnan edellytyksistä huolehtimisesta Helsingin seudulla on noin miljoona kerrosneliötä (vastaa noin 10 000 - 15 000 asuntoa) tyhjää toimitilaa, ja kaavoissa pelkästään Helsingissä pari kolme miljoonaa kerrosneliötä rakentamatonta toimitilaa. Ja näiden muuttaminen asunnoiksi on tehty hankalaksi, koska pysäköintipaikkamääräykset pakottaisivat mittaviin parkkihalli-investointeihin. Tämän takia toimitilat ovat varsinkin asuntoihin verrattuna halpoja kuin saippua, kysyntä ja tarjonta, semminkin kun niitä asuntoja ei ole tarpeeksi.

Tämä kaikki pitäisi toki räjäyttää, korjata, järkeistää, jne. Mutta sitä odotellessa tosiasia vaan on että uusien toimitilojen tulee olla halpoja, mistä seuraa juuri rakentamista sitä miltä ne näyttää. Palataksemme esimerkkitonttiin, jos sovitaan että liiketilan rakentaja saa sen 2 000 kerrosneliötä maksamatta tontista euroakaan, niin kaupunki saa edelleenkiin niistä asuinneliöistä noin 6 miljoonaa euroa joka on noin 5 miljoonaa euroa euroa enemmän kuin pelkästä laatikkomarkettitontista. Itseasiassa kaupunki voi vaikka rakentaa sen liiketilan tai lahjoa kauppagrynderin vastaavasti 4 miljoonalla eurolla, ja edelleenkin veronmaksajat on miljoona euroa plussalla.

Keilaniemessä umpitunnelissa

Valtion tieliikennesuunnittelu tuhoaa Espoota ja maksattaa sen espoolaisilla.


Kun kirjoitin liikenneinsinöörien kaavoitushullutuksista, niin valitsin esimerkiksi suunnitellun hirviösillan Itäkeskeskuksessa, koska siinä nyt vaan on kaikki pielessä. Parempaa parodiaa ei voisi keksiä, tai ei sitä ainakaan kukaan uskoisi. Sitten tutustuin Keilaniemen tunneliin.

Mitä ollaan tekemässä

Jos joku on ollut metrottomilla mailla viimeisen vuosikymmenen, niin kerrottakoon että Espooseen tehdään Länsimetroa. Eikä siitä ja sen järkevyydestä nyt sen enempää. Keilaniemeen tulee asema Länsimetrolle, ja on toki luontevaa että aseman ympärille rakennetaan asuntoja, tässä tapauksessa neljä korkeaa tornia. Eikä torneista ja niiden järkevyydestä nyt sen enempää.

Sinisellä rajattu alue Karhusaarentien (Kehä I) ja Keilaniementien välillä rakennetaan

Otetaan joutomaata hyötykäyttöön metroaseman vieressä, ihmiset saavat asuntoja ja kaupan päälle Espoon kaupunki saa tonteista kivasti rahaa. Hieno homma.

Sitten joku keksi että tehdään tunneli. Ja se joku ei Espoon kaupunkisuunnittelu, vaan valtion (liikenne)viranomaiset Uudenmaan ELYssä.

Teknisen toimen johtajan Olavi Loukon mukaan tiehallinto on puolestaan sanellut ehdot tunnelin turvallisuudesta ja eritasoliittymistä. (Länsiväylä) 

Kaupunkirakennetta eheyttävä liikennesuunnittelu maanalaisine rakennelmineen vie enemmän tilaa kuin 70-luvun maantie, jonka se korvaa.



 

Normietäisyydet



Espoon valtuustokin on siis herännyt kysymään että miksi poltetaan 120 miljoonaa euroa 500 metrin tunneliin. No katsos jotta voidaan rakentaa, ja sattumoisin laskennallinen tuotto tornien rakennusoikeudella on eurolleen sama summa.

Karhusaarentiellä on kyseisellä kohdalla noin 38 000 ajoneuvoa päivässä, vastaa esimerkiksi Mechelinkatua tai muuta Helsingin pääkatua. eli ohjeellinen minimietäisyys rakentamisella on 21 - 28 metriä. Sen lisäksi että tällaisessa normiohjauksessa ei ole mitään järkeä kaupungissa, kyseessä on vielä hyvin korkeat asuinrakennukset joissa on aivan varmasti melueristys, suodattava ilmanvaihto ja niin edelleen. Ja joka tapauksessa, jos nyt on ihan pakko jättää mäntymetsää kaupunkikuvaa sulostuttamaan, niin ei voi olla ylitsepääsemättömän vaikeaa piirtää talot parinkymmnen metrin päähän tiestä kaistaleella joka on 45 - 80 metriä leveä. Semminkin kun kyseinen kuva ei siis ole sitova määräys.

Liikennetunneli ei rahoita itseään rakennusoikeudella, koska ei se rakennusoikeus riipu siitä tunnelista.

Yleissuunnitelmassa kerrotaan että ilmanlaatu paranee sen 500 metrin kohdalla jonka tuo tunneli kattaa peräti 30%. Tosin vaikutus on päinvastainen muilla osilla johtuen siitä että tunnelin suuaukkojen kohdalla haitta-alue levenee ja lisäksi uusien sujuvampien liittymien kautta kulkee yli 50 000 autoa päivässä ennusteen mukaan, eli liikennemäärä kasvaa tuollaiset 30%. Kokonaisvaikutus?

Ja mihinköhän uudet autot ajavat? Esimerkiksi ennusteessa on 87 000 autoa (vuonna 2017) ja 98 000 (2035) Länsiväylälle Espoon ja Lauttasaaren välisellä sillalla. Tällä hetkellä liikennemäärä on 71 000 ajoneuvoa. Vaikka toki Audi on tervetullut kaukokulkeutuja pääkaupunkiamme elävöittämään, niin Ruoholahdesta ei nyt vaan mene yhtään autoa enempää läpi. Itseasiassa Helsingissä ajatus on se että Audi pannaan parkkiin Espooseen ja kuljettajaa jatkaa metrolle Helsinkiin.



Suuaukon "arkkitehtuurin on panostettu", tietäisi vielä mitä, ihmisvihaa?

Itärannan asukkaat ovat ponnekkaasti vastuttaneet liittymää (yllä) heidän asuinalueensa viereen. ELYn perustelu tälle on että koska tunneliturvallisuus vaatii että tunneliin ei synny ruuhkaa, niin liittymät pitää ylimitoittaa. Koska muutenhan siihen joutuisi laittamaan liikennevalon, ihan niin kuin vaikka Pasilanväylällä on, tai Karhusarentiellä nyt, tai Kehä I Mestaritunnelissa.

ELYn liikennesuunnittelun kanta siis on että 120 miljoonan investointi valtavine liittymineen on perusteltu, jotta päästäisiin suuntaansa yksistä (1) liikennevaloista.

Yleensä tällaisille autoliikenteen kasvattamistoimille keksitään perustelut aikäsäästöistä, ainakaan yleissuunnitelmassa niitä ei ole ja taidan tietää miksi. Aikasäästöt lasketaan yksinkertaistaen niin että jos esimerkiksi 48 000 autolta säästyy 30 sekunttia arkipäivässä, niin tästä tulee säästettyjä tunteja 400 päivässä. Vuosisäästön saa kertomalla vaikka 300 päivällä, koska kyse on arkipäivän liikenteestä, eli 120 000 tuntia vuodessa. Tuntihinnalla 8€ pyöreästi miljoona euroa. Yleisesti ottaen tässä on pari ongelmaa, ensinnäkin mikkihiirirahalla ei voi maksaa kalliorakentajalle ja toiseksi käytännössä nuo säästöt eivät useimmiten realisoidu, koska liikenne kasvaa syöden lisäkapasiteetin hyödyt. Mutta vaikka leikittäisiin että laskentatavassa olisi jotain järkeä, niin 120 miljoonan investointi edellyttäisi noin kuuden miljoonan euron hyötyjä, eli Karhusaarentien pitäisi nopeutua noin kolmella minuutilla. Sen reilun kilometrin ajaa viritetylle sähköpyörätuolillakin kolmessa minuutissa.


Kustannukset eivät oikeasti kiinnostaa ELYä pätkääkään, koska tämän motarin maksaa 100% espoolaiset veronmaksajat, eli ihan sama mitä ELYn liikennesuunnittelu saa päähänsä, niin se ei näy heidän budjetissaan mitenkään. Muiden rahoilla rakentaminen avaa suunnittelulle ihan uusia mahdollisuuksia.

Kunto kohenee polkiesssa ylös kevyen liikenteen sillalle.

Mitä sitten pitäisi tehdä

Ensinnäkin, kuten yllä osoitettu, ei ole mikään pakko tehdä Karhusaarentielle yhtään mitään. Tornit voi rakentaa siitä riippumatta.

Toiseksi, Karhusaarentiestä saa viihtyisimmän rakentamalla sitä ihan normaalina pääkatuna. Liikennemääriltään Karhusaarentien liittymä on pienempi kuin esimerkiksi Haagan liikenneympyrä, joka on toiminut viimeiset 40 vuotta moitteetta ilman että liikennevaloja on tarvinnut säätää kertaakaan.

Yllä oleva hahmotelma löytyy perusteellisesta kirjoutuksesta Virrassa-blogista, lukekaa sieltä. Tämä ei maksa satoja miljoonia, taloja on enemmän, ne torjuvat tehokkaasti melun Itärantaan...  Ja rakkaat autoilijat, Huopalahdentien (36 000 autoa päivässä) tapaan tuohon mahtuisi helposti saman suuntainen katu sivulle, johon voi pysäköidä suoraan kadunvarren talojen eteen ja piipahtaa vaikka kahvilla. Jos joku haluaa nillittää etäisyyksistä ajorataan, niin mikään ongelma ei ole siirtää tietä hieman etelään itään, tilaa on ruhtinaallisesti. Lyhyesti tämä on kirkkaasti parempi kuin virallinen suunnitelma. Mitä virallisesta suunnittelusta kertoo se että satunnainen harrastelija vapaa-aikanaan tekee paremman suunnitelman parissa illassa?

Liikennesuunnittelun porttiteoria

 Suurin ongelma siis on seuraava ja se ratkaisee myös sen, onko mitään järkeä harkita kaavan palauttamista: Louko väitti, että Kehän muuttaminen kaduksi on mahdotonta, koska se avaisi keskustelun koko kehän muuttamiselle kaduksi. Hän myös sanoi, että kyseessä on pitkä prosessi joka lykkäisi rakentamista mahdollisesti kymmenellä vuodella. Louko itse kuulemma pitäisi katuratkaisusta enemmän, mutta kallistuu asiassa pragmaattisuuden puolelle. (Infotilaisuudessa kuultua)

Loukon huoli on ymmärrettävä. Kuitenkin, kun otetaan huomioon että hanke on kustannuksiltaan älytön, tunnelikustannukset tuppaavat lisäksi vielä tuplaantumaan arvioista, suunnitelma on huonoa kaupunkisuunnittelua, hukkaa arvokasta rakennusmaata, asukkaat vastustavat, jne. Niin pitäisin todennäköisenä että tämä ei etene koskaan, ihan niin kuin vaikka Kehä II jatko tai Itäkeskuksen silta. Ei koskaan on pidempi aika kuin vuosikymmen.

Lainsäädäntö antaa kunnalle oikeuden muuttaa tie kaduksi, ja nimenomaan kunnan päätöksellä. Toki myös kustannukset tienpidosta siirtyvät sitten kunnalle, mutta tässä puhutaan käytännössä sadoista tuhansia tai korkeintaan miljoonista euroista, ei sadoista miljoonista euroista joita Espoon pitäisi käyttää tunneliin.

Pohjimmiltaan tässä on kuitenkin tieliikennesuunnittelun porttiteoreettinen ongelma,  jos ihmisten antaa ihan vaan keskustella moottoritierakentamisen tarpeellisuudesta, niin seuraavaksi ruvetaan vaatimaan katuja ja kaupunkia, kyseenalaistamaan herra tieinsinöörin suunnitelmia ja jopa vastustamaan niitä. Mitä vielä vaadittaisiinkaan, kustannustehokkuutta?

 Lopuksi

Ei voi olla niin että valtion liikennesuunnittelu jakaa kunnalle guggenheimin suuruisia pikavoittoja, jotta kaupunkia voitaisiin rakentaa. En edes jaksa kaivaa mitä hallitusohjelmassa lukee, mutta tuskin että poltetaan rahaa ja tuhotaan kaupunkirakennetta. Miksei esimerkiksi liikenneministeri saa näitä sektoriviranomaisia kuriin?
 
Kun Liikennevirasto/ELY Helsingin seudulla on keskimäärin kaiken pahan puolesta kaikkea hyvää vastaan, niin voisivat vaan yksinkertaisesti kerätä kamppeensa. Eli tehdään niin että valtiolta tulee kerran vuodessa nykyistä liikennerahoitustasoa vastaava tilisiirto kaupungeille, jotka sitten suunnittelevat kaupungin ja liikenteen ihan itse. Säästyneet henkilöresurssit voidaan alueellista esimerkiksi Kainuun kaivosvalvontaan.