Näytetään tekstit, joissa on tunniste pysäköinti. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pysäköinti. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Eikö voisi vaan rakentaa korkeammalle?

30-luvun tornitaloarkkitehtuuria, lähde

Korkea rakentaminen on yksi keino rakentaa tiiviimmin, eikä sieltä helpoimmasta ja ongelmattomimmista päästä. Sillekin on paikkansa. Tiiviin rakentamisen esteet ovat kuitenkin ihan muualla kuin kerrosten puutteessa, pohjimmiltaan kyse on siitä löytyykö halua rakentaa tiiviisti.


Vaalikeskusteluissa on noussut esiin tuttu argumentti: Sen sijaan että rakennettaisiin jonnekin minne henkilö ei halua rakentaa, tulisi rakentaa korkeammalle. Tai joka tapauksessa pitäisi rakentaa korkeammalle, jotta saadaan paljon lisää asuntoja. Ja yleensä tämä jatkuu niin että näin tehtäisiin, mutta kun siluetinsuojelijat.

Tolkku arvioi tämän argumentin seikkaperäisesti ja monipuolisesti, käppyröitä ja lukuja säästelemättä. Tässä yhteydessä käsitellään uudisrakennuksia, eikä nykyisten rakennusten korottamista, joka kaatuu helposti jo ihan siihen että perustukset eivät kanna merkittävässä määrin lisäkerroksia.

Pitäisi rakentaa tiiviimmin


Oletaan rakentavasti että kyse on henkilön vilpittömästä toiveesta saada tehokkaampaa rakentamista, eikä jälleen yksi muunnelma vaatimuksesta rakentaa kuuluisaan jonnekin muualle. Tämä on oikein hyvä toive. Kun käytetään tonttimaata tehokkaasti sitä tarvitaan vähemmän. Ratoja ja katuja muuta infraa tarvitaan vähemmän asuntoa tai työpaikkaa kohti, mikä säästää merkittävässä määrin kaupungin investointimenoja. Liikkeillä on enemmän asiakkaita, joukkoliikenteellä enemmän matkustajia, ravintolassa enemmän ruokailijoita. Saadaan enemmän asuntoja.

Vastaan sanotaan että tiviis ympäristö on epäviihtyisää. Väite on siitä kumma että esimerkiksi Helsingin tiiviimmin rakennetut alueet kuten Punavuori, Vanha Munkkiniemi, Etu-Töölö tai Kallio ovat rakastettuja ja arvostettuja asuinalueita, kun taas kaupunginosat jotka diplomaattisesti sanottuna jakavat enemmän mielipiteitä ovat yleensä kaikkea muuta kuin tiiviitä. Eräs mielenkiintoinen tulkinta asiasta on että kun asukas sanoo vastustavansa tiivistä, hän oikeasti tarkoittaa ettei halua isoja rumia taloja, joka on aivan eri asia. Se että parkkikentän keskellä seisoo 12-kerroksinen pistetalo on tehotonta rakentamista.

Hieman jargonia, kappaleen voi ohittaa jos käsitteet ovat tuttuja: Yksittäisen tontin rakennustehokkuuden mittari on tonttitehokkuus. Tämä on kerrosala (kem2, ulkoseinästä ulkoseinään mitattu pinta-ala kerrottuna kerrosten määrällä) jaettuna tontin pinta-alalla. Esimerkiksi tonttiteho 0,2 (tyypillinen omakotitalotontti) tarkoittaa että 1000 neliön tontilla on 200kem2 rakentamista, 1,0 (tyypillinen lähiö) 1000kem2, 2,5 (tiivistä uudisrakentamista) 2500kem2 ja 4,5 (vanhaa korttelikaupunkia tehokkaimmilaan) 4500kem2. Alueteho taas on kerrosala jaettuna koko alueen pinta-alalla, sisältäen siis kadut, puistot ja muuta ei rakennettua maa-alaa. Näissä vaihteluväli on valtava, Helsingissä noin 0,1-3,0. Kun nykyään rakennetaan tiivistä, jäädään noin 1,0.
Aluetehokkuuskartta

Korkeammat talot, leveämmät kadut

Tehotonta korkeaa (KSV 2011)
Korkean rakentaminen pulmia on se että vaikka se voi nostaa tonttitehokkuutta, aluetehokkuus ei välttämättä nouse, joskus jopa laskee. Näin siksi että yksinkertaistettuna talojen väliin jäävän tilan leveys on riippuvainen niiden korkeudesta. Se mitä voitetaan talojen korkeudesta hävitään usein katujen leveydessä.


Sama rakennusala eri tavalla massoiteltuna

Suomessa on tapana noudattaa niin sanottuna 45 asteen sääntöä, jonka tarkoitus on pitää huolta siitä että luonnonvaloa riittää. Eli katutasosta ylöspäin katsottuna  vastapäisen talon katto ei saisi olla yli 45 asteen kulmassa. Tästä seuraa että talojen välinen tila on yhtä leveä kuin sen viereinen talo on korkea: neljällä kerroksella 15 metriä (Liisankatu, Fredrikinkatu), kahdeksalla kerroksella 30 metriä (Hämeentie), 30 kerroksella lähes sata metriä (Länsiväylä).


45 asteen sääntöä on kritisoitu korkean rakentamisen kannattajien keskuudesta, aiheestakin, turhan orjallisena. Kun otetaan huomioon heijastukset ja eri asukkaiden mieltymykset, varjoisemmissakin asunnoissa on puolensa. Segregaation kannalta on parempi että samassa talossa on vähemmän haluttuja asuntoja esimerkiksi varjoisuudesta johtuen, kuin että ne ovat täysin eri alueilla: Kahden kerroksen väki sentään törmää rapussa ja heidän lapsensa käyvät samaa koulua.




Rabat, Malta

Tämä ei kuitenkaan muuta asetelmaa suhteessa matalampiin taloihin, jos hyväksytään suuremmat valokulmat, voidaan niilläkin toteuttaa kapeammat kadut, mikä nostaa vastaavasti aluetehokkuutta.


Yhdistelemällä korkeaan rakentamiseen matalampia taloja saadaan katukuvasta ihmisen mittakaavainen ja hyvät rakennustehot. (KSV 2015)


Tornirakentaminen on erikoisrakentamistaa


Osin paloturvallisuussyistä, osin ihan vaan siksi että ihmiset pääsevät liikkumaan, yli kahdensankerroksisiin taloihin vaaditaan rapusta toinen poistumistie ja hissi. Rakennuskustannusten kannalta optimaalinen kerrosten määrä onkin kahdenksan.


Kerrosneliön rakennuskustannus (RAKLI)
Suuremmat raput myös vievät enemmän tilaa joka kerroksessa, mistä seuraa että asuinnelöitä joista asukas varsinaisesti maksaa rakentajalla on suhteessa vähemmän.


Hyötyneliöitä on korkeassa talossa vähemmän (KSV 2011)


Yli 16-kerroksen taloihin vaaditaan sprinklerisammutusjärjestelmä. Tämä voi tosin nähdä taloudellisesti myös etuna, koska se vähentää hyvin tehokkaasti tulipaloja. Miehemme Norjan kiertueella Hannu Oskala raportoi että Norjassa on tapana vaatia sprinklereitä ylipäänsä tämän takia.

Isoin kustannuksia nostava tekijä torneissa lienee kuitenkin se että ne ovat erikoisrakentamista. Puut pelastavat arkkitehdin aikanaan peittämällä taakseen nelikerroksisen maanantaikappaleen, mutta korkea rakennus näkyy kauas minkä ja siltä tuleekin vaatia kaupunkikuvallisesti enemmän. Sekä suunnittelun että toteutuksen taso tulee olla korkea. Tämä toki maksaaa, samoin kuin vaadittavat tekniset erikoisratkaisut. Käytännössä korkea torni on aina yksittäiskappale.



Tapausesimerkki: Sörnäisten rantatie


On paikkoja joissa hyvinkin korkea rakentaminen voisi olla hyvä tapa rakentaa tehokkaammin. Yksi tällainen on Sörnäisten Rantatien varrelle suunniteltu uudisrakentaminen. Alueen toisella puolella on meri ja toisella puolella joka tapauksessa hyvin leveä Sörnäisten Rantatie, joten varjostus on pienempi ongelma. Sijainti on haluttu, eli taloudellisesti myös korkeammat rakennuskustannukset olisivat mahdollisia.


Sörnäisten rantatien kaavaluonnoksessa talojen korkeus vaihtelee neljästä viitentoista. Tämäkin kuva suurenee napsauttamalla.

Kaavaehdotuksessa on kuitenkin päädytty teholukuihin, jotka ovat sinänsä hyviä, mutta kalliolaisittain hieman matalia:

Kaavamuutoksen aluetehokkuus on ea = 0,97, luvussa ei ole mukana venesatamia eikä vesialuetta. Asuinkortteleiden keskimääräinen tehokkuus on ek = 2,40.



Miten näihin lukuihin on sitten päädytty, perusteellisen rakennustaiteellisen harkinnan jälkeen on todettu että juuri 2,4 tonttiteho on se oikea määrä rakentamista? Kun lukee korttelitutkielmaa joka on suunnitelman pohjana (Anttinen Oiva Arkkitehdit Oy), vaikuttaa pikemminkin siltä että rakennusoikeus on määritelty laskemalla paljonko normin jokaista rakennettavaa neliötä kohden vaatimia parkkipaikkoja mahtuu pihakannen alle, kuten kuvasta näkyy.

Pihakannen alainen parkkipaikka on verrattaen halpa, hintahaarukka on 40 000 - 60 000 € kappaleelta (RAKLI, kuva alla). Jos tehtäisiin vielä tiivimpää, jouduttaisiin kaivamaan täyttömaalle parkkiluolia joka on vielä kallimpaa. Se että norminmukainen määrä pysäköintipaikkoja on pari-kolme kertaa sen mitä Rantatien toisella puolella Kalliossa on nyt asuntoa kohden ei muuta asiaa, koska normilla ei ole muutenkaan mitään tekemistä todellisuuden kanssa, mutta selittää sen miksei todellisuudessa Rantatien varteen saa rakentaa niin tiiviisti kuin Kallioon.

Kun Urban Helsinki ehdotti Hernesaaren huomattavasti tehokkaampaa rakentamista, ihan vain noin kahdeksankerroksisilla umpikortteleilla toteutettuna, vastaava suunnittelija Matti Kajansinko piti ajatusta toteutuskelvottomana:


Vaihtoehtosuunnitelmien osayleiskaavaehdotusta suurempi asukasmäärä lisäisi liikennettä ulos johtavalla Telakkakadulla epäilyttävän paljon...Liikenteen lisäksi suurempi asukasmäärä tuottaisi enemmän tilaa vaativia pysäköintipaikkoja, joita pitäisi löytyä 200 metrin säteeltä. Pysäköinti kadunvarsiin vaikuttaa paljon korttelirakenteeseen.  Ihannetilanteessa jokainen rakennushanke toteuttaisi omat paikkansa, yleensä pihakannen alle. Silloin pysäköinti käytännössä määrää korttelin rakennusoikeuden.... ”Helppo ratkaisu olisi, että paikkojen rakentamisvaatimuksesta luovuttaisiin, mutta siihen aika ei vielä ole kypsä”,

Kyse on pohjimmiltaan siitä mitä halutaan. Jos haluamme rakentaa tehokkaasti, vaadimme sitä ja puramme sen esteitä. Se miten rakennetaan tehokkaammin on tapauskohtainen kysymys, joskus se voi tarkoittaa korkeampaakin, mutta ensin pitäisi saada siihen lupa. Tämä on poliitinen kysymys.


Mutte mites se siluetinsuojelu?


Kysymys on hankala, muttei onneksi kovin tärkeä. Tämä blogi kritisoi ajoittain hyvinkin voimakkaasti kaupunkisuunnittelua, mutta kaupunkikuvallisissa asioissa pyritään antamaan arvo myös ammattilaisten vaikeasti sanallistettavalle kaupunkuvalliselle osaamiselle. Jotain viisautta on Osmo Soininvaaran sanoissa, ettei hän haluaisi asua kaupungissa jonka hän on itse  suunnitellut. Jos asiantuntijamme ovat sitä mieltä, etteivät tornit johonkin sovi, niin kynnys lähteä väittämään vastaan ei ole ihan matala. Toisaalta kategorinen kerrosmäärien rajaus ei oikein sovi yhteen ajatuksen kanssa, että suunniteltaisiin kaupunkikuvaa huolella tapauskohtaisesti.




Korkean rakentamisen rajaus kuitenkin koskee vain pientä osaa kaupunkiamme (A-vyöhyke yllä), jossa on vielä kaiken lisäksi hyvin vähän rakennuskelpoisia tontteja, joten käytännön vaikutus on pieni. Virasto ei myöskään näytä mitenkään vastustavan korkeaa rakentamista sinänsä, Jätkäsaarenkin hotellin typisti valtuusto, virkamiehistä ja arkkitehdeistä huolimatta.  

KSV 2015 Helsingin Yleiskaava, Korkea rakentaminen Helsingin esikaupunkialueilla

tiistai 8. maaliskuuta 2016

Mihin tarvitaan autottomia taloja?

Helsinki on pullollaan kerrostaloja ilman ensimmäistäkään pysäköintipaikkaa, ja niitä pitäisi pystyä rakentamaan edelleen. Ei siksi että talo ilman pysäköintipaikkoja olisi joku tavoite sinänsä, vaan siksi että tämä on ainoa tapa miten joihinkin paikkoihin voi rakentaa taloja. Kategorinen vaatimus taloyhtiön omasta parkkihallista johtaa usein siihen ettei taloyhtiötä perusteta.

Helsingin haluitummat asuintalot #6, Torkkelinkatu 17, 0 parkkipaikkaa

Rasittavin yksittäinen puheenaihe Helsingin kaavoituksessa on ns. autoton talo, ja se ei aihepiirin huomioon ottaen ole ihan vähän se. Virasto pohtii milloin autottomuussitoomusta niihin muuttaville, tai kaavoittaa kattokerroksen kokoisen talvipuutarhan, koska eihän muuten kukaan tuollaisessa suostuisi asumaan. Identiteettipolitiikan kokoontomisajoissa poliitikko tuhahtaa, että ei kuulkaa lapsiperheen ruokaostokset liiku Jumbosta ilman tila-autoa Jätkäsaareen, toinen että he kyllä kulkee tavarapyörällä luomupalstalleen. Absurdina huipentumana, jonkinlaisena kompromissina on päädytty siihen että tämmöistä epäilyttävää uutuutta voitaneen ehkä kokeilla.

Helsingin kantakaupunki on täynnä autottomia taloja, esimerkiksi Oikotien mukaan kaupungin kymmenestä halutuimmassa asuintalosta kahdeksassa ei ole ensimmäistäkään pysäköintipaikkaa. Niissäkään taloyhtiöissä joissa sisäpiha on uhrattu parkkikentäksi, paikkoja on nykyisestä normin mukaisesta mitoituksesta murto-osa.

Kyse ei ole sen ihmeellisemmästä asiasta, kuin että tiiviissä rakentamisessa tontilla ei nyt vaan ole mahtunut autopaikkoja. Tämä ei tarkoita että kyseinen talo on jonkinlainen vaihtoehtoväen kommuuni, eikä edes sitä etteikö sen asukkaat käytä tai jopa omista autoja, niitä ei vaan säilytetä asunto-osakeyhtiön tontilla. Tämä ei tietenkään myöskään tarkoita ettei tontille voisi ajaa autolla.

Autopaikattomuudesta on empiiristä kokemusta viimeisen sadan vuoden ajalta lukemattomissa taloyhtiöissä, ja jotenkin tämä tuntuu toimivan.

Kun parkkihalli on toteutuskelvoton vaihtoehto

Sitä että normi vaatii suurinpiirtein jokaista kolmea asuinkerrosta kohti yhden pysäköintikerroksen on ratkottu valtavilla kansirakennelmilla. Ne ovat monin tavoin typeriä, sen lisäksi että ne ovat kalliita, kannen päällä ei oikein puut kasva ja kannet joudutaan korjaamaan eli käytännössä uusimaan 20-40 vuoden välein. Parkkinormi pitäisi päästää päiviltä, mutta tässä kirjoituksessa ei ole kuitenkaan kyse siitä.

On tilanteita joissa käytännössä parkkihalli ei ole toteuttamiskelpoinen vaihtoehto. Esimerkiksi Mikko Särälä elvyttää vanhaa ideaa rakentaa Kulosaareen sillan viereen asuntoja, tällä kertaa urbaanissa, ja määrällisesti eli myös taloudellisesti toteuttamiskelpoisessa muodossa.

Ensimmäinen asia mikä tässä muodostuu ongelmaksi on että miten ihmeessä tuollaiselle täyttömaalle saisi normin mukaisen 600 paikan parkkihallin, suurin piirtein tontin kokoisen, ja toimivan ajoyhteyden sinne? Rakennusteknisesti tämäkin toki on tehtävissä jonkinlaisella tunneliratkaisulla, koska insinööri tekee kyllä rajattomalla budjetilla melkein mitä vaan. Mutta kustannusten räjähtäminen käsiin tarkoittaa ettei rakenneta ensimmäistäkään asuntoa.

Juuri käsittelyssä olevassa Lauttasaaren Lohiapajalahden kaavassa on tehottomat viuhkamaiset talot.


Tätä neliönuukailua myytäneen sillä että avoin rakenne säilyttää merinäkymät sen läpi, joka on ihan totta jos unohdetaan että lähes koko tontti on nelisen metriä korkeaa pysäköintikantta, josta ei näe läpi. Koska merenrantaan ja täyttömaalle on hyvin kallista ja hankalaa tehdä parkkihalleja.

Yleisemmin, pääkadun ja puiston välissä pitäisi olla talo. Se suojaa puistoa kadun melulta, ja toisaalta saadaan rakennusmaata hyvien joukkoliikenneyhteyksien varrelta. Tämän kompromissin kanssa voi puistojen suojelijatkin elää, talo tai edes kortteli ei vielä kovin paljon kavenna puistoa. Mutta jos talossa on valtava halli, sinne pitää tehdä erillinen ajoyhteys, jolloin yhtäkkiä onkin taas autotie viheralueen laidalla.
Mannerheimintien vartta Ruskeasuon siirtolapuutarhan kohdalla.

Nämä ovat kaikki esimerkkejä siitä miten jääräpäinen normeihin tuijottaminen käytännössä tuottaa huonoa rakentamista tai jopa estää rakentamisen kokonaan. Ratkaisu on ilmeinen.

Mallia toimistojen muutoksista asunnoiksi

On kuitenkin onnistuttu tekemään ilman sen kummempaa metelöintiä autoton talo. Alppilassa muutettiin toimistotalo asuintaloksi, rakentamatta parkkihallia, koska sen rakentaminen ei nyt vaan onnistu.

Samanlaista käytännönläheisyyttä toivoisi lautakunnalta ja virastolta myös uudisrakentamisessa. Normista saa lautakunta halutessaan poiketa. Että jos nyt päästäisiin siihen, että jos ei ole järkevää tapaa tehdä parkkihallia, sitä ei myöskään vaadita. Ilman mitään kummallisia ehtoja tulevalle taloyhtiölle. Se pitäisikö niitä ylipäänsä vaatia on toinen juttu, ja siitä tulee tapella erikseen.

maanantai 7. joulukuuta 2015

Yksityisautoilu on yksityisasia, ja siksi autoiluliikenteen suunnittelu on mahdotonta

Kaupunkisuunnittelulautakunta käsittelee huomisesta alkaen taas pysäköintinormeja. Niissä on joitain ihan hyviäkin muutoksia, mutta kantava ajatus on edelleenkin että pysäköinti on asia jota kaupungin pitää ja mitä se voi suunnitella. Monimutkaisten mallinnusten ja laskelmien jälkeen byrokratia tuottaa sitovat määräykset siitä kuinka paljon joka taloon pitää rakentaa pysäköintipaikkoja, haluaa niistä kukaan maksaa tai ei. Suunnittelija on joulupukki joka vastaa kilttien autojen tarpeisiin. Laskun maksaa taloyhtiö, koska ei sitä kukaan muu suostuisi maksamaan, ja kaavassa voi vaatia mitä vaan. Jos tästä seuraa että kaava ei toteudu eli taloyhtiötä ei synny alkuunkaan, tai talosta häviää kerroksia, niin se on jonkun muun kuin liikennesuunnittelijan ongelma. 
Taustalla on perustavan laatuinen ymmärryksen puute siitä mitä on yksityisliikenne ja mitä joukkoliikenne.
Joukkoliikenne on suunniteltua ja säädeltyä toimintaa. Junat kulkevat erikseen määrätyillä väylillä, ja niiden aikataulut suunnitellaan niin etteivät junat ruuhkaudu keskenään (normaaliolosuhteissa). Mitään sellaista rajaa matkustajakapasiteetille mihin käytännössä törmättäisiin ei ole, aina voi pidentää junaa tai viime kädessä tehdä toisen radan. Joukkoliikenteeltä voi ja tulee vaatia ennustettavaa palvelutasoa, ja sikäli kun se ei toteudu niin siitä tuleekin kaupungille marmattaa. Toisaalta koska se on joukkoliikennettä siltä ei voi vaatia että se toteuttaa jokaisen mahdollisen kulkijan yksilölliset tarpeet, se palvelee keskimääräistä joukkojen liikkumista.
Yksityisliikenne, yksityisautot mutta myös polkupyörät, taas on pohjimmiltaan kuljettajan oma asia. Hän on vapaa kulkemaan miten ja milloin haluaa, ja kulkuneuvon voi tietyin henkilöperustaisin rajoituksin hankkia kuka tahansa. Tämä on varsinkin niiden kannalta hyvin kätevää jotka liikkuvat erikoisiin aikoihin tai vähemmän kuljettuja välejä. Mutta juuri sen takia että yksityisliikenne on vapaata, sitä ei voi ohjata. Jos nyt syystä tai toisesta turhan moni on samalla tiellä samaan aikaan tulee jono, ja jos on enemmän niitä jotka haluavat pysäköidä kuin pysäköintipaikkoja niin paikat loppuvat. Tämä on ihan laulu- ja leikkikoulun liikennesuunnittelua. Yksityisliikenteen palvelutasoa ei voi taata, koska se ei ole suunniteltua ja ohjattua, ja vaatii niin paljon tilaa matkustajaa kohden ettei sitä käytännössä voi varmuuden vuoksi kaupunkiolosuhteissa varata.
Vaatimukset siitä että kaupungin pitäisi jotenkin taata että vaikkapa Länsisataman autoliikenne ei jonoudu, tai että jokaisella halukkalla on pysäköintipaikka hinnasta riippumatta, on pohjimmiltaan sitä että haluttaisiin yhtä aikaa sekä joukkoliikenteen että yksityisliikenteen hyvät puolet. Tie joka toimii kuin rata, aina vapaa paikka kun sitä kaipaa, ja halvalla.
Haitalliseksi hassutteluksi tämä menee siinä vaiheessa kun byrokratia, poliitikoista puhumattakaan, yrittää vielä vastata tähän toiveeseen. Mistä päästään esimerkiksi semmoiseen sekoiluun, jossa taloyhtiö hoitaa yhteiskäyttöautojen saatavuutta, mikä kauniisti sanottuna ei varsinaisesti ole sen toimialaa tai ydinosaamista.

Pysäköinti kaupungissa ei ole sen kummallisempi palvelu kuin lähikapakka tai kuntosali. Pysäköintilaitoksille tulee varata kaavassa tilaa, ensisijaisesti maan alle, ja niitä rakentuu sikäli kun niille on maksavia asiakkaita. Tätä ei tarvitse suosia tai sen koommin sorsia. Kadunvarsia voi käyttää pysäköintiin siinä määrin kun sinne autoja mahtuu. Mitään syytä pakottaa taloyhtiötä normilla pysäköintilaitokseksi ei ole, sen kummenkin kun määrätä taloon viinibaaria tai täyden palvelun kuntosalia. Kun tästä luovutaan niin loput ongelmat ratkeavat itsestään.

perjantai 28. maaliskuuta 2014

Asunnot voittivat byrokratian Alppilassa

Kantakaupunkiin saadaan yksi pieni ihan normaali asuintalo lisää, siis ei autohalli eikä pelkkiä perheasuntoja. Tolkku käy läpi tähän riemukkaaseen tapaukseen liittyvät koukerot ja kiittää niin virkamiehiä kuin poliitikoja uskalluksesta, Suomen Luonnonsuojeluliittoa unohtamatta.


Alppilassa muutetaan vanha Suomen luonnonsuojeluliiton toimistotalo asunnoiksi, Kaupunkisuunnittelulautakunnan listalla ollut käyttötarkoituksen muutos hyväksyttiin yksimielisesti. Keskikooltaan noin 50 neliön asuntoja tulee noin 60. Kyseessä on ihan kunnon kaupunkikortteli, tonttiteho erinomainen 3,5, eli lähes kaksi kertaa sen mitä se on yleensä uusissa kaavoissa. Vaikka kerroksia ei ole kuin viisi.

Kotkankatu 9 tulee siis aivan normaali asuintalo, mikä tässä onkin erinomaisen ihmeellistä, koska normaali asuintalo poikkeaa norminmukaisesta monin keskeisin tavoin. Luovasti byrokratiaa kiertämällä ja normeja muuttamalla tässä kuitenkin onnistuttiin.


Jos toimistotilojen muutoskielto olisi tullut voimaan, koko hanke olisi alunperinkin ollut huteralla pohjalla,. Kaupunginhallitus kuitenkin yksimielisesti muutti aluerajausta tiukemmaksi ja kieltoa koskemaan vain kadunvarren liiketiloja, eikä esimerkiksi toisessa kerroksessa olevaa toimistotilaa. Hannu Oskalan ehdotuksen mukaisesti Lasse Männistön tukemana.
 
Liiketilat kadunpuolella säilyvät. Alustava suunnitelma, 1. krs
Koko rakennukseen ei tule ensimmäistäkään pysäköintipaikkaa. Niiden kanssa koko hanketta tuskin olisi saanut taloudellisesti kannattavaksi. Pieni piha tarvitaan ihan pihaksi ja virallisen normin mukaiset noin 33 pysäköintipaikkaa olisi vaatinut käytännössä tontin kokoisen pysäköintihallin rakentamisen nykyisen rakennuksen alle.

Ratkaisuna ei vaan yksinkertaisesti tehdä pysäköintipaikkoja, onhan niitä Kotkankadulla, ja maksukykyisille löytyy varmasti paikkoja. Esimerkiksi tulevasta Linnanmäen pysäköintihallista, tai viereisen Konepajan alueen ylimitoitetuista parkkihalleista. Virkamiehet ovat kyllä luovia kun annetaan olla, nyt löytyi poikkeuspykälä vähäisestä kerrosalan kasvusta johon vedota, ja ohjeista voi yleisemminkin poiketa eli käyttää järkeä.
 
Asunnontojen koko vaihtelee yksiöstä neljään huoneeseen.
Taloon tulee paljon yksiöitä, mutta myös isompia perheasuntoja. Asuntojen keskikoko on kaavassa 50 neliötä, piirustuksissa 48 neliötä, mikä onkin juuri se kaksi neliötä jonka rakennusvalvonta voi joustaa alaspäin. Vanhan 75 neliön keskikokosäännön orjallisella noudattamisella tämäkään ei olisi ollut mahdollista, mutta nykyinen säännöstä antaa enemmän tulkinnanvaraa.

Tällä mallilla lisää

Vastaavasti tulisi rakentaa taloja tai vanhoja muuttaa satakunta vuodessa, jotta päästään 5 500 asuntoon vuodessa. Enemmän ei ole ongelma. Jos näin tehdään, saadaan sekä lisää korttelikaupunkia että riittävästi asuntoja mahtumaan rajalliselle käytössä olevalle tonttimaalle, koska korttelikaupunki on tehokkain maankäytön muoto.

Joustaminen asuntojen koon sääntelystä tarkoittaa sitä että pienempään neliömäärään saadaan mahtumaan enemmän asuntoja. Toki tarvitaan myös isompia asuntoja lapsiperheille, kuten Kotkankatu 9 myös tulee, mutta vain joka viidennessä helsinkiläisessä asunnossa asuu kolme ihmistä tai enemmän. Yhden hengen kotitalouksia on Helsingissä 49% ja kahden 31%.

Ensijaista on että ihmisellä on katto pään päällä, toissijaista että autolla. Malmin aluetta suunnittela Crista Toivola toteaa Helsingin Sanomille:
Suunnittelijat kaipaavat myös varmuutta sille, ettei uuteen kaupunginosaan tarvitsisi rakentaa nykyisen pysäköintinormin mukaista määrä autopaikkoja.
 "Tällä hetkellä mikä tahansa asemakaavoitus lähtee siitä, että mietitään ensin miten paljon parkkipaikkoja alueelle mahtuu. Ei se ihan niin voi mennä", Toivola sanoo.

Pysäköintinormin takia esimerkiksi Koivusaareen tulee matalaa rakentamista, ja pienemmässä mittakaavassa pysäköintijärjestelyt eikä nimbyt paljastuivat lopulta syyksi miksi Oulunkylään kaavoitettavasta talosta hävisi kerros, asia josta tässä blogissa taannoin.

Pysäköintinormia on kuitenkin helpotettu asuntoja haluavien päättäjien toimesta: kaupunginhallitus yksimielisesti muutti apulaiskaipunginjohtajan esityksen niin, että puolet normin mukaisista paikoista voi tehdä myöhemmin kysynnän mukaan, kuten lautakuntakin oli päättänyt. Kuten Kaupunkisuunnittelulautakunta oli ehdottanut. Asialla taas rakentava duo Männistö ja Oskala.

Tuki kaupunkirakentamisella on Helsingissä nyt, pitää vaan uskaltaa tehdä. Kotkankatu 9 on siitä erinomainen esimerkki. Onnittelut kaikille osallistusteneille.

maanantai 25. maaliskuuta 2013

Parkkihalleja kysynnän mukaan

Pysäköintihalleja voidaan louhia kysynnän mukaan valmiillekin asuinalueille, ja se tuskin tulee edes kalliimmaksi kuin taloyhtiön oma halli. Halleja tulee rakentaa sitten kun niille on kysyntää.

Helsingin uudesta pysäköintipolitiikasta kirjoitetusta erinomaisesta raportista on käyty keskustelua  akselilla Lasse Männistö ja Osmo Soininvaara. Periaatteista aletaan olla aika lailla yhtä mieltä. Pysäköinti on palvelu jonka kustannukset maksaa käyttäjä, sen huomattavat kustannukset tulee erottaa asumisen kustannuksista ja niin edelleen. Hienoa!

Asiassa on kuitenkin yksi keskeinen yksityiskohta, joka koskee uusia asuinalueita. Lasse Männistö kirjoittaa:
Suuri osa autopaikoista on rakennettava uuden asuinalueen rakentamisen yhteydessä. Talojen alle paikkoja ei nimittäin voi rakentaa, kun talot on jo rakennettu (tai kustannukset ovat moninkertaiset). Kaavoissa pitää siis velvoittaa rakentamaan suuri osa paikoista. Ja ylivoimainen valtaosa näistä pitää rakentaa alueen rakentamisen yhteydessä. Tietty pieni osuus paikoista voitaisiin allokoida myös erillisille parkkitonteille, jotka rakennettaisiin kysynnän mukaan jälkikäteen. Tämä osuus on kuitenkin ehkä 20%, ei 50%. Tällaisen jouston kautta saataisiin ajan yli myös tietoa kysyntätasoista ja ohjausta voitaisiin kehittää.
Argumentti on yleinen pysäköintinormien puolesta, numero 2 Tolkun listalla, eikä ihan huono. Toki on helpompi rakentaa parkkihallit samalla kuin talot, tästä vaan seuraa muita isompia ongelmia. Tolkun tapaan käydään tämä perusteellisesti läpi, koska kysymys ei ole pikkuasiasta: Helsinkiin kaavoitetaan nykynormein vuosittain 3 000 - 4000 uutta pysäköintipaikka, suurin osa maan alle. Näiden rakentamiskustannukset ovat yli sata miljoonaa euroa joka vuosi, enemmän kuin mitä käytetään tierakentamiseen Helsingissä, ja samaa suuruusluokka joukkoliikenteen tukien kanssa.

1. Valmiiseen kaupunkiin nykyisetkin parkkiluolat on louhittu

Parkkihalleja on tähänkin saakka louhittu kysynnän mukaan, eli yksityisellä rahalla, keskelle tiheään rakennettuja alueita. Ei vaikuta siltä että se on sen kallimpaa kuin uudisrakentamisen yhteydessä. Kysymys on liikesalaisuuksista, mutta tietoa on hankkeista joissa on käytetty julkista rahaa: Töölönlahdelle rakennetun hallin arvioitu kustannus oli noin 55 000 € paikkaa kohden. P-Hämpin rakentaminen keskelle Tamperetta maksoi noin 60 000 euroa paikkaa kohden. Kummatkin ihan samassa hintahaarukassa kuin täysin uudisalueille tehtävät hallit. Riittää kun tehdään maanalainen varaus ja pinnalle liuskoille tilaa, niin hallin voi kyllä tehdä jälkeen päin. 

2. Talokohtaiset paikat ovat kalliita

Maanalaiset pysäköintipaikat maksavat ovat melko saman hintaisia toteutustavasta riippumatta. Toisinkin voisi pysäköintipoliittisen selvityksen perusteella luulla:
Pysäköintitaloissa ja kellareissa autopaikkojen rakentamiskustannukset ovat 20 000 – 40 000 euroa ja kalliopysäköinnissä jopa yli 50 000 euroa autopaikkaa kohden.
Laveaan haarukkaan mahtuu myös pysäköintitalot. Ne toki ovat verrattaen halpoja, mutta eivät oikein sovellu yleisratkaisuksi kaupunkia rakennettaessa, koska tiiviissä kaupungissa tontit pitäisi käyttää taloihin. Eli viedä pysäköinti maan alle, sikäli kun kysyntä ylittää kadunvarsien tarjonnan. Paremman arvion tarjoaa Att:n lausunto Elina Moision aloitteeseen, kyse on kuitenkin rakennuttajan käytännön kokemuksesta:
Kannen alle sijoittuvien autopaikkojen rakennuskustannus on ollut noin 35 000 euron ja 50 000 euron välissä... Autopaikka pysäköintiluolassa maksaa noin 50 000 - 60 000 euroa / autopaikka.
Saman lausunnon mukaan myös ylläpitokustannukset ovat korkeat ja kansirakennelmat tulee uusia 20 - 25 vuoden välein. Ja ennen kaikkea talokohtaiset pysäköintihallit eivät jousta:
Korttelikohtaiset autohallit ovat joustamattomia mahdollisesti muuttuvalle autopaikkamäärän tarpeelle. Autopaikkoja on lähes mahdoton ottaa muuhun käyttöön, jos kaikille autopaikoille ei ole nyt tai tulevaisuudessa kysyntää. Palo-osastointi, ilmastointijärjestelyt ja muut tekniset rajoitteet tekevät mahdottomaksi esimerkiksi autopaikkojen muuttamisen autohalleissa osittain varastokäyttöön. 

 3. Pysäköintilaitokset ovat tehokkaampia

Vuorottaispysäköinnissä pysäköintipaikkoja tarvitaan  20 - 30 % vähemmän. Tämä riittää jo kuromaan umpeen eron yllä mainituissa rakennuskustannuksissa, eli paikat ovat pysäköijille jopa halvempia. Käytännössä vuorottaispysäköinti edellyttää isoja pysäköintilaitoksia, yksittäiselle taloyhtiölle maksujen keruu, kulunvalvonta, jne. on hyvin vaikeaa.

Ihmiset pysäköivät eri aikoihin kotiin, kauppaan ja töihin.
Klikkaa suuremmaksi

Vuorottaispysäköinti toimii jos alueella on sekä asuntoja, työpaikkoja että kauppoja, kuten kantakaupungissa on. Nimenomaan tiiviissä ratikkakaupungissa tehdään tilanpuutteen vuoksi kalliita maanalaisia parkkipaikkoja.

4. Talon parkkihallin maksaa taloyhtiö

On hankala erottaa pysäköinnin hinta asumisen muista kustannuksista niin kauan kun taloyhtiö omistaa paikat. Voidaan esimerkiksi määrätä yhtiöjärjestyksessä että peritään todelliset kustannukset pysäköintipaikoista niiden käyttäjiltä, mutta jos ne ylittävät markkinahinnan niin kaikkia paikkoja ei saa vuokrattua. Eli hinnat määräytyvät markkinoilla. Tällöin kustannukset kaatuvat taloyhtiölle. Kun paikkoja mitoitetaan reilusti yli tarpeen niin tämä riski laukeaa lähes varmasti, eli paikat joudutaan vuokraamaan alle kustannusten.

Alihinnoiteltu pysäköinti johtaa pysäköintipaikkojen ylikäyttöön. Ja mitä enemmän parkkipaikkoja rakennetaan, sitä enemmän ne maksavat paikkaa kohden. Jos autoja on vähän, suurempi osuus niistä mahtuu kadunvarsille, jotka ovat kustannuksiltaan murto-osa hallipaikoista.

5. Markkinat tuskin ennustavat huonommin kuin byrokraatit

Lopuksi, vaikka mikään ylläolevasta ei pitäisi paikkaansa, uudisasuntojen normien puolustajien pitäisi vielä selittää että miksi virkamies osaisi ennustaa paremmin kuin markkinat? Hinnoissa on sellainen ominaisuus että odotukset sisältyvät niihin. Jos esimerkiksi on nähtävissä että Jätkäsaaressa jatkossa loppuvat pysäköintipaikat, niin toki myytävien paikkojen hinta markkinoilla on korkeampi jo nyt. Markkinoilla oikea määrä paikkoja saadaan poistamalla rajoitteet, asukaspaikkojen osalta luopumalla miniminormista. Markkinat voivat toki olla väärässä, koska mitään varmaa tietoa siitä mihin suuntaan liikkuminen kaupungeissa kehittyy ei ole kellään. Mutta minkä takia virkamieskunta olisi vähemmän väärässä?

torstai 7. helmikuuta 2013

Kadunvarsipysäköintiä Töölössä

Kaupunkisuunnittelulautakunnan jäsen Matti Niiranen harjoittaa pysäköintisemiotiikkaa:
Esimerkkinä Helsingissä pysäköintipolitiikasta julkaisen ohessa kuvani Töölöntorin varrelta. Kuin piruillakseen asukaspysäköintitunnuksen haltijoille, kaupunki on tässä sijoittanut design-pyörätelineen kahden parkkiruudun vievään tilaan, vaikka vieressä on noin kuusi (6) metriä leveä jalkakäytävä. Vastakkainasettelun aika ei totisesti ole ohitse Helsingissä!
Kuva Matti Niiranen
Kyseinen pyöräteline on jokseenkin auton levyinen, joten on vähän vaikea ymmärtää miten se vie kaksi pysäköintipaikkaa, mutta niin kai sitten. Kyseessä on nimenomaan symboli, sille että polkupyörä on ajoneuvo joka kuuluu ajoradalle eikä jalkakäytävälle. Kuten Niiranen aiemmassa kirjoituksessaan aivan oikein toteaa:
Tekstissä ei valitettavasti puututa lainkaan tällä hetkellä kantakaupungissa rehottavaan huonoon pyöräilykulttuuriin. Nykyisin pyöräilijät ajelevat häpeilemättä jalkakäytävillä, vaikka se on liikennesääntöjen vastaista. Pyöräilijöiden ja jalankulkijoiden yhteentörmäykset ovat arkipäivää. Tässäkin olisi yksi hyvä peruste lisätä turvallisia pyöräilyväyliä.
Tolkku yhtyy Niirasen näkemykseen myös siinä että pysäköintitunnuksesta jolla ei saa pysäköityä laskuttaminen on lähinnä ilkeämielistä. Tähän on tunnettu ratkaisu, hinnoittelee pysäköinnin niin että paikkoja on vapaana. Jos paikkoja on runsaasti vapaana niin oikea hinta on nolla euroa, jos ei ole niin nostetaan hintaa. San Franciscon SFPark.orgilla on aiheesta havainnollinen parin minuutin video.

Jos pyöräpysäköintitilasta tulee pula, niin sama koskee toki myös polkupyöriä.

Eritoten tästä hyötyisi "lapsiperhe, vanhus, liikuntaesteinen tai työnsä johdosta autoa välttämättä tarvitseva ihminen", koska he saavat autonsa pysäköityä, ihan kotioven viereen. Liikuntaesteisille tosin on oma maksuttomaan pysäköintiin oikeuttava merkki.
Kuva Viljami Kankanpää

Ehkä tämä parantaisi myös pyöräväyläturvallisuutta, koska niitähän käytetään pysäköintipaikkoina vain äärimmäisissä hätätapauksissa.

Särelä selittää kuvien kera miksi siitä pysäköinnistä on pakko maksaa.

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Asuntorakentamisen kuoppaaminen Koivusaaressa

Perinteisesti Helsinkiin on rakennettu asuinalueita joille rakennetaan metro seuraavana vuosikymmenenä, vuosikymmenestä toiseen. Kymmenluvulla tehdään metroasema asuinalueelle joka rakennetaan seuraavalla vuosikymmenellä.

Helsingin Sanomat raportoi että kustannussyistä Koivusaari noussee vasta 2020-luvulla. Lähinnä moottiritieliittymän ja kansirakennelmien kustannukset ovat nostaneet Koivusaaren kustannukset jo 200 miljoonaan euroon, joka on enemmän kuin kaupunki saa tonttimaasta rahaa. Tässä ei ole tämän blogin lukijoille mitään uutta ja ihmeellistä ja jatkosuunnitelunkin sävelet pitäisi olla selvät, siitä voi aloittaa että ottaa tarpeettoman motariliittymän pois. Tarkoitus lienee kuitenkin ensisijaisesti tuottaa asuntoja ja toissijaisesti autoliikennettä.

Kyseessä ei ole yksittäistapaus, samanlaisten ongelmien kanssa painitaan esimerkiksi Kruunuvuoressa tai Östersundomissa. Miten tähän on tultu?

Kun liikenteen todellisia tai kuviteltuja ongelmia pyritään ratkomaan siirtämällä liikennettä maan alle, niin kustannukset nyrkkisääntönä kymmenkertaistuvat. Pikaratikka maksaa noin 7 miljoonaa kilometriltä, metro 70, pääkatu noin 20 miljoonaa kilometriltä, moottoritietunneli 200 miljoonaa, ja niin edelleen. Välityskyvyssä tai nopeuksissa erot ovat kymmeniä prosentteja, ei kymmenkertaisia.

Liikennerahoitus ei kuitenkaan kymmenkertaistu, eli ei tehdä mitään kun on hirtäydytty rahoittamiskelvottomaan liikennesuunnitelmaan, koska liikenne vaatii maaseutua kaupungissa. Suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa on tapana päätyä yhden kysymyksen äärellä ja tämä kirjoitus ei poikkea tästä hyväksi havaitusta linjasta:

Miten ongelma on ratkaistu Ruotsissa?

Helsingin tulevan Yleiskaavan liikenneillassa oli maino esitys Tukholman liikennestategiasta. Tukholmassa kantava ajatus on että liikennesuunnittelu tukee kaupunkisuunnittelua eikä vastusta sitä. Loogisesti lähdetään siitä että tarkoitus on liikuttaa ihmisiä ja tavaroita, ja liikennevälineet ovat tähän keinoja eivätkä päämäärä sinänsä.

Tiiviissä kaupungissa etäisyydet ovat lyhyempiä jolloin ihmisten liikkuminen on helpompaa, ekologisempaa ja halvempaa järjestää. Toisaalta kaupungissa tulee kirjaimellisesti seinät vastaan, koska se on tiivis kaupunki. Ihmisten liikkumisen turvaamiseksi pidetäänkin ensisijaisesti huolta siitä että tilankäytöltään tehokkaille liikennemuodoille, kuten kävelylle ja joukkoliikenteelle varataan toimivat, kauniit ja sujuvat väylät talojen väliin jäävään tilaan. Erot tilantarpeessa ovat niin suuria, että kyllä sillee vähiten tehokkaalla autoliikenteellekin jää paljon tilaa.
Kaupunkiliikenteen lainalaisuudet suurenevat klikkaamalla.
Näin se kantakaupungissa toimiikin, ilman että ketään pakotetaan mihinkään.
Eikä siis niin päin kuten Helsingissä on tapana tehdä, että ensin kerrotaan kuinka iso tie ja pysäköintialue olisi liikenneinsinööristä varmasti riittävä, ja sitten mietitään josko johonkin mahtuisi vielä taloja. Ja kun ei, niin suunnitellaan tunneleita ja maanalaisia pysäköintihalleja.

Liikennesuunnittelu puolustautuu tällaisilta syytöksiltä sillä että hehän vaan tekevät parhaan osaamisensa mukaan ja hyvää tarkoittaen liikennesuunnitelmia ja tilavarauksia liikenteellisiin tarpeisiin vastaamiseksi, ja rahasta eli siitä mitä rakennetaan päättävät muut. Valitettavasti tämä ei mene näin, koska liikenneratkaisut sitovat muuta suunnittelua, kuten Koivusaaressakin on nähty. Käytännössä maanalaiset liikennesuunnitelmat estävät rakentamista maan päällä. Tulkaa nyt sieltä kuopasta ylös kuten kolleegat Tukholmassa, runoilijan sanoin:
Kuka tietävi, mistä me tulemme
ja missä on matkamme määrä?
Hyvä että me sitäkin tutkimme.
Ei tutkimus ole väärä.
Mut yhden me tiedämme varmaan vaan:
Me olemme kerran nyt päällä maan
ja täällä meidän on eläminen,
miten taidamme parhaiten.

torstai 13. joulukuuta 2012

Väärin sijoitetut pysäköintipaikat haittaavat raitiovaunuliikennettä

Kun laittaa pysäköintipaikkoja kiskoille, niin kiskoille pysäköidään. Ne pitää poistaa. Sama ratakiskosta vääntäen alla.

HS.fi kertoo että Väärin pysäköidyt autot haittaavat raitiovaunuliikennettä:

Helsingin kaupunki muistuttaa autoilijoita, että väärin pysäköidyt autot hankaloittavat suuresti raitiovaunujen liikennettä. Pelkästään tiistaina ratikkaliikenne katkesi tämän takia kuusi kertaa. Myös keskiviikkona raitiovaunuja on joutunut poikkeusreiteille tai ne ovat joutuneet odottamaan auton siirtämistä pois raiteilta.
"Tämä aiheuttaa myöhästymisiä ja suunnitelmien muutoksia sadoille, pahimmillaan tuhansille matkustajille. Täydessä raitiovaunussa on 100–120 matkustajapaikkaa. Yhteiskuntataloudellisia tappioita on vaikea arvioida, mutta ne ovat epäilemättä huomattavat", kommentoi apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri tiedotteessaan. 
Toki ihan rehellisiä idiootteja maailmassa riittää, myös ratin takana, mutta yleisemmin kysymys lienee lähinnä inhimillisestä huolimattomuudesta. Se että on olemassa ihan laillisia pysäköintipaikkoja kiskojen vieressä, joille vähän leveämmin pysäköinti jo kesäisin tukkii tai ainakin hidastaa ratikan kulkua, on Helsingin Kaupunginsuunnitteluviraston asia. Josta vastaava apulaiskaupunginjohtaja on Hannu Penttilä, eikä Pekka Sauri.

Ihan vastaavasti kuin esimerkiksi liikenneturvallisuusratkaisuja ei suunnitella siltä pohjalta että kulkijat ovat huolellisia, noudattavat liikennesääntöjä, eli eivät aiheuta onnettomuuksia sössimällä tavalla tai toisella, myös toimivat joukkoliikenneratkaisut suunnitellaan siitä lähtökohdasta että aina joku mokaa. Esimerkiksi kun ei haluta että raitiovaunukaistalla ajaa autoja, niin tehdään nurmirataa jolla ei voi ajaa autolla. Kiskoille pysäköintiin yksinkertainen ja toimiva ratkaisu on ottaa sellaiset pysäköintipaikat pois jotka ovat liian kapeita. Kaupungeissa joissa suhtaudutaan vakavasti raitiovaunuliikenteeseen tällainen kehitystyö on rutiininomaista ja ilmoitusluonteista toimintaa. Mutta puhumme nyt siis Helsingistä.

Nyrkkisääntönä, kiskojen ja kadunvarsipaikkojen välissä pitäisi olla oikeastaan erillinen ajokaista, pyöräkaistakin käy. Siitä mitkä pysäköintipaikat tulisi poistaa saa osviittaa myös seuraavasta kaksi vuotta sitten tehdystä kartasta.
Tähdellä merkattu väärinpysäköidyt autot kolmessa talvikuukaudessa. Klikkaa suuremmaksi.
Kysymys on kokonaisuudessaan sadasta tai parista sadasta pysäköintipaikasta. Pelkästään Töölönlahdelta etelään on 16 400 pysäköintipaikkaa kadunvarressa, eli koko ratikkaverkon alueella kysymys varmaankin alle yhdestä prosentista kadunvarsien pysäköintipaikkoja. Raitovaunuja käyttää päivässä noin 200 000 matkustajaa, ja käyttäisi useampikin jos ne liikkuisivat. Sen lisäksi että väärin pysäköidyt autot tukkivat ratikkakiskot, kuljettajat myös vielä useammin joutuvat ajamaan hyvin hitaasti sihdatessaan että mahtuuko autosta ohi. Jos ratikoita halutaan nopeuttaa, niin tämä on yksi keino muiden joukossa.

Otetaan esimerkiksi Liisankatu, koska sitä koskeva valtuustoaloite on paraikaa Kaupunkisuunnittelulautakunnassa käsittelyssä.
Liisankatu sunnuntaina 13.12. 2012, kuvaaja Niko Kavenius.
Elina Moisio ja 10 muuta kaupungivaltuutettua esittää että

1. Liisankadulta, Unioninkadun ja Snellmaninkadun väliltä poistetaan pysäköintipaikat, koska ne ovat kohtuuttoman kapeita ja säännöllisesti aiheuttavat häiriötä raitiovaunu- ja linja-autoliikenteelle

2. Selvitetään voitaisiinko Liisankatu sulkea Unioninkadun ja  Snellmaninkadun väliltä henkilöautoliikenteeltä.

Aloite on vielä ystävällisesti numeroitu, jotta tulee varmasti selväksi että kyseessä on kaksi eri asiaa, eli ensimmäiseksi nyt ne pysäköintipaikat pois, ja toiseksi kävelykadunpätkää voisi pohtia. Tolkku jättää nyt sivuun viraston sinänsä mielenkiintoiset ja varmaan johonkin asiaan liittyvät pohdinnat esimerkiksi Hakaniemen pysäköintihallin kaistajärjestelyistä ja pyöräilyn tavoiteverkosta, ja pureutuu siihen että miksi näitä paikkoja ei voi viraston mukaan vaan poistaa. Perusteluja on kolme:

1. On ne siinä ennenkin ollut

Eli "kyseisen tyyppinen järjestely on yleisesti käytetty Helsingissä", vähän niin kuin asunnottomuus tai liukastumiset ovat yleisiä Helsingissä. Autot vaan ovat lihoneet ja talot eivät liiku etäämmälle toisistaan.
Vuo­des­ta 1990 vuo­teen 2012 au­tot ovat pai­su­neet kym­me­niä sent­te­jä. Otos kah­des­ta­tois­ta suo­si­tus­ta pik­ku- ja kes­ki­luo­kan au­tos­ta ker­too, et­tä vuo­den 2012 mal­lit ovat kes­ki­mää­rin 13 sent­tiä le­veäm­piä ja 36 sent­tiä pi­tem­piä kuin vas­taa­vat mal­lit vuon­na 1990. "Parkkiruudussa ahdistaa", HS Autot 15.9.2012

2. Tämä on toisen viraston ongelma

Tilanteita, joissa pysäköidyt autot estävät raitiovaunuliikennettä, esiintyy lumisina aikoina tiheämmin kuin lumettomina aikoina. Katujen kunnossapidon tulisi olla niin tehokasta, etteivät pysäköidyt ajoneuvot haittaa muuta liikennettä.
Se että HKR ei saa putsattua kaikkia lumia pois saman tien on tosiasia, johon voi käytännössä suhtautua vastaavana luonnonilmiönä kuin että yöllä on pimeää. Minkä takia asennetaan katuvalaistus.

3. Huutava pula parkkipaikoista

Kysymys on siis 19 pysäköintipaikasta. Vertailun vuoksi, pelkästään Liisankadulla olevaa Snellmanninkadun pysäkkiä käyttää noin 2 000 seiskan matkustajaa päivässä. Kruununhaassa lienee kadunvarsipaikkoja tuhansia. Erityisen mielenkiintoinen on mittarina käytetty asukapysäköintilupien määrä suhteessa paikkoihin:
Kantakaupungin asukkaiden asukaspysäköinti on viime vuosina hankaloitunut. Vaikeimmilla alueilla kyse on ennen kaikkea pysäköintipaikkojen riittämättömyydestä. Kruununhaassa eli E-alueella on yli puolitoista kertaa enemmän asukaspysäköintitunnuksia kuin siellä on laskennallisia paikkoja katujen varsilla.
Ensinnäkin, niin kauan kuin asukapysäköintilupien hinta on peräti 40 senttiä arkipäivältä, niitä on ihan varmasti enemmän kuin paikkoja. Toiseksi, E-alueeseen saa kymmeniä tai jopa satoja paikkoja lisää ihan vaan laajentamalla sen Kruununhaan rannoille, byrokraatiksi esimerkiksi tämä maksuton pysäköintialue on ihan eri asia kuin asukaspysäköinti.

On myös hyvin vaikea ymmärtää miten ihmeessä on autoilijan etu, että pysäköintipaikka on niin kapea että siihen pysäköivät rutiinomaisesti kääntävät peilit sisään, eli pienellä huolimattomuulla pääsee joko korjaamolle tai HKL:n soittolistalle sekä matkustajien kiroamaksi.
Tilannekuvaa Liisankadulta elokuussa.


Myös HSL on kolme vuotta sitten kiinnittänyt huomiota samaan paikkaan. HSL:n ehdottama ratkaisu nostaa parkkipaikat korokkeelle voisi olla muuten toimiva, mutta käytännön kokemus esimerkiksi Mäkelänkadulta on että autoilijat pysäköivät kauaksi reunakivestä eli jalkakäytävä jää kapeaksi,

Tolkun mielestä tästä voisi aloittaa, kun:
Joukkoliikenne pitää saada nopeammaksi ja luotettavammaksi ja pyöräilyn edellytyksiä on parannettava. Tässä keskeiset asiat, joita Helsingin uusi liikennesuunnittelupäällikkö Ville Lehmuskoski haluaa lähteä edistämään. "Lisää tilaa pyörille, busseille ja ratikoille", HS Kaupunki 30.1.2012
Ei tämä tän vaikeampaa ole.
Kuvia mallisuorituksista voi lähettää Facebook-ryhmään Minä pysäköin ratikkakiskoille.

perjantai 16. marraskuuta 2012

Lisää kaupunkia Jätkäsaareen

Kirsi Kallio jatkaa laadukasta Kaupunkikuvia-sarjaansa Suomen Kuvalehdessä, tällä kertaa käsittelyssä Jätkäsaari.
Projektipäällikkö, arkkitehti Matti Kaijansinkko kaupunginsuunnitteluvirastosta kertoo, että Jätkäsaaren suunnittelussa on ”palattu juurille”, eli aikaan ennen 1930-lukua, tekemään tiivistä kaupunkirakennetta. Näin myös taataan kannattavat palvelut.
Keskimäärin seitsenkerroksiset talot halutaan julkisivultaan eläviksi. Näköala ja kattotila tulevat käyttöön, kun katoille rakennetaan kattoterassit.
Tolkku tietenkin kannattaa tätä riemurinnoin. Jätkäsaari on parasta mitä Helsinkiin on rakenteilla ja enemmän kuin askel oikeaan suuntaan. Jätkäsaarta on vain turhan vähän.

Aluehokkuus eri kantakaupungin alueilla.
Alutehokkuus on rakennusalan suhde maa-alaan, jos esimerkiksi 10 000 neliön alue rakennetaan alueteholla 1,5 rakennusalaa on 15 000 neliötä. Kuvassa näkyy ruuduissa aluetehokkuus eri alueilla, tiheimmät on korostettu eri värillä. Ote on Clepen tekemästä kartasta.

Nuo tummimmat alueet joilla aluetehokkuus on reilusti yli 1,0 ja jopa yli 2,0 ovat myös aika hyvä kartta siihen missä Helsingissä on sitä katuelämää, mikä ei tietenkään ole sattumaa. Jätkäsaari ei valitettavasti pärjää tässä vertailussa kovin hyvin, neliökilometrin alueella on tulosas 600 000 kerrosneliötä asumista ja 300 000 toimitilaa, eli noin 16 000 asukasta ja 6 000 työpaikkaa Kaupunkisuunnitteluviraston käyttämillä laskentakaavoilla. Eli alueteho 0,9.

Osin tilaa toki vei Länsisatama, mutta silti kaupunkimainen rakentaminen kaipaisi hieman tehokkaampaa maankäyttöä. Verrattaen nopeahko tapa saada lisää asuntoja Helsinkiin olisi nostaa tehokkuuksia ja nopeuttaa nimenomaan Jätkäsaaren ja Kalasataman rakentamista. Lisää asuntoja vaati viimeisimpänä valtiosihteeri Sailas ihan jo kansantalouden vuoksi:

"Pääkaupunkiseudun korkeat asuntojen hinnat ja vuokrat ovat suurimpia kasvun esteitä", Sailas sanoo HS:n haastattelussa.
Hintataso on sellainen, että keskituloistenkin on vaikea ostaa asuntoa.
"Ja pienituloiset joutuvat tuonne Pornaisten peräkylille, josta liikkumiskustannukset ovat korkeat", Sailas sanoo.
...
Ratkaisu asuntopulaan on Sailaksen mukaan "tylsissä" kysymyksissä, lähinnä riittävässä kaavoituksessa.

Kaavoitus on kaikkea muuta kuin tylsää, mutta muuten näin.

Jätkäsaarta tehdään jalankulun ehdoílla:
”Menneiltä vuosikymmeniltä on otettu talteen ajatus, että kaupungin pääinstrumentti ei ole auto, vaan ihminen. Liikenne on ohjattu alueen reunoille, jotta jalankulkijat ja pyöräilijät saavat tilaa liikkumiseen”, kertoo Kaijansinkko.
Ja näin sen pitää mennäkin, mutta tässäkään ei ole saavutettu alkuperäisiä tavoitteita: Kaava pakottaa rakentamaan Jätkäsaareen kaikkinensa noin neljä autopaikkaa asuntoa kohti, kantakaupungissa taas paikkoja eli autoja on yksi kolmea tai neljää asukasta kohti. Sen lisäksi että tämän takia sitä liikennettä alueen reunoilla ja reunoille tulee olemaan paljon, niin tämä myös tulee erittäin kalliksi, viimeisin arvio rakennuskustannuksesta täyttömaalle per paikka on 55 000 €, eli noin 350 miljoonaa euroa. Ja maksaisi vielä enemmän jos jouduttaisiin tekemään isompia parkkihalleja, mikä osaltaan estää rakentamasta tiivimpää.

Tästä ei tule Kaijansinkkoa ryhmineen moittia, heidän alkuperäinen ehdotuksensa sisälsi esimerkiksi vuorottaispysäköintiä, yhteiskäyttöautoja, pysäköintipaikkojen hintojen erottamista asuntojen hinnoista ja ylipäänsä vähemmän pysäköintipaikkoja. Kokoomus yhdessä SDP:n kanssa kuitenkin torjui tämän.

Eli suunta oikea, mutta ei ihan vaan melkein.