Helsinkiläisten asuntojen vuokrista on puolet säätelylisää

Vuokrataso Helsingissä ylittää uudistuotannon kustannukset noin 50%, koska kaupunki ei tuota tontteja eikä asuntoja tarpeeksi.

Helsingin Sanomat raportoi:

Jos on päässyt joskus vuokralle Helsingin kaupungin Ara-asuntoon keskustan tuntumaan, on voittanut toistuvan, pienen lottovoiton.

Parhaimmillaan voitto on noin kymmenen euroa neliöltä 20–40 neliön asunnon kuukausivuokrasta. Summan jakaa yhteiskunta eli valtio ja Helsingin kaupunki.

Outoa tässä on se, että tuo tuki ei kuitenkaan näy missään budjetissa. Kaupungin vuokra-asuntoja tarjoavalla Hekalla, on semmoinen pieni pulma että toiminta oli 1,5 miljoonaa euroa voitollista, ja voitoista haluaa valtio periä veroa. Julkista vuokratuotantoa rahoittava Ara taasen teki rahoitusylijäämää 276,4 miljoonaa euroa. Julkisrahoitteiset vuokra-asunnot ovat omakustanteisia, eli eivät siis maksa veronmaksajille suoranaisesti yhtään mitään, päinvastoin.

Jutun aiheena olevassa Valtion taloudellinen tutkimuskeskuksen tutkimuksessa tuki on määritelty markkinavuokran ja Ara-vuokran erotukseksi:

Tärkein tutkimuskysymyksemme on se, kuinka paljon ARAasunnossa
asuvat hyötyvät taloudellisesti siitä, että he asuvat ARA-asunnossa
verrattuna siihen, että olisivat vuokranneet samanlaisen vapaarahoitteisen asunnon.
Toisin sanoen olemme kiinnostuneita siitä, kuinka suuren tuen ARAasukkaat
yhteiskunnalta saavat. Jos ARA-asunnon neliövuokra olisi vaikkapa
kaksi euroa pienempi kuin täysin samanlaisen vapaarahoitteisen vuokra-asunnon,
50 neliön kokoisessa asunnon asukas saisi 100 euron tuen kuukausittain.

 Tämä on täysin järkevä lähestymistapa olettaen että markkinahinta on oikea, mutta kun se ei ole. Helsingin vuokramarkkinoita vääristää tarjonnan vähäisyys, joka johtuu tonttitarjonnan vähäisyydestä, joka taas johtuu siitä että kaupunki ei kaavoita ja tuota kysyntää vastaavaa määrää tontteja. Eli siis asuntojen määrää efektiivisesti säädellään alaspäin, joka nostaa hintoja. Koska Ara-asuntojen vuokraaminen ei tuota tappiota, niin kilpailuilla markkinoilla hinta olisi pikemmin Ara-vuokra kuin nykyinen markkinahinta. Markkinat reagoivat niukkuuteen nostamalla hintoja.

Erotus on todella suuri (HS):

Helsingin vuokra-asuntoyhtiön Hekan vuokralaiset saavat tukea keskimäärin kuusi euroa neliömetriltä kuukaudessa. He maksavat vuokraa keskimäärin 10,7 euroa neliöltä.

Siis esimerkiksi 50 neliön kaksio on kaupungilta vuokrattuna 535 €/kk ja markkinahintaisena 835€/kk, eli yli 50% kalliimpi!

Sen sijaan yhteiskunnan tuki jää selvästi pienemmäksi eli noin yhteen euroon neliöltä yleishyödyllisten, valtakunnallisten asuntorakennuttajien kuten VVO:n, Saton sekä Avaran omistamissa asunnoissa.

Euron neliöltä liene aika lähellä sitä ainoata todellista tukea joka Aralle Helsingissä myönnetään, muuten ironisesti yleishyödyllisiksi nimetyt toimijat käytännössä perivät markkinavuokria, ja pumppaavat rahat ulos esimerkiksi absurdin 8% tuottotavoitteen kautta. Kyse on nyt kuitenkin lähes riskittömästä investoinnista.

Tonttivuokra-alennuksena 1€/m2/kk  vastaisi noin 400€/m2 eroa laskennallisessa tontin hinnassa, josta kaupungin perimä vuokra lasketaan. Tuki harvemmin on aivan noin suuri. Helsingin kaupungille maksaa, osin johtuen megalomaanisista liikennejärjestelyistä, noin 700€/kerrosneliö uuden alueen saattaminen rakennuskelpoiseksi, joka on noin 800€/asuinneliö. Tämä pitäisi kattaa tonttien myynti- ja vuokratuloilla, muuten rakentaminen hidastuu, mikä nostaa asuntojen hintoja.

Mitä sitten pitäisi tehdä?

1.  Ns. yleishyödylliset rakennuttajat rahastakoon jossain muualla kuin Helsingissä, kaupungin tulee rakentaa julkisrahoitteiset asunnot ihan itse. Niitä voi ja tulee rakentaa niin paljon kuin niille on halukkaita ottajia, kun ei se kaupungille mitään maksa.
2. Tarvitaan paljon, todella paljon lisää tontteja ja ne tulee kaavoittaa tehokkaasti. 5 000 asuntoa vuodessa kantakaupungin tehokkuudella (alueteho 1,0) vaatii noin 40 hehtaaria maata, lähiön tehokkuudella (0,3) 130 hehtaaria. Jälkimmäinen ei ole käytännössä mahdollista, tehdään siis kaupunkia.
3. Tontit tulee vuokrata markkinahinnalla. Näin voidaan rahoittaa nopeampi aluerakentaminen, eli saadaan lisää tontteja. Vaikutus Ara-vuokriin on verrattaen pieni.

Tonttien myynti Helsingissä ei voi olla vaikeaa

Kruunvuorenrantaa

Kaupungin kasvu edellyttää kouluja, katuja, ratoja ja siltoja. Tähän kaikkeen saa rahaa uusista tonteista. Tavoitteena sata miljoonaa vuodessa Helsingin uusien asuintonttien myynnistä on kovin vaatimaton.

Poliittiset ryhmät Helsingissä sopivat investoinneista seuraavaksi kymmeneksi vuoksi, ja hyvin sopivatkin. Investoinneista tulee saada myös tuloja, ja siihen pääasiallinen keino on tonttimaan myynti. Kaupunki omistaa pääsääntöisesti kaavoittettavan maan, ja kun tehdään kaava niin tontteja voi sitten myydä tai vuokrata.

Tavoite on 100 miljoonaa euroa vuodessa myyntituloja. Myös kaupungille tarpeettomia kiinteistöjä kuten mahdollisesti Marian sairaala on tarkoitus myydä, mutta tämä on tonttikauppaan verrattuna pieni tuloerä. Tai ainakin sen pitäisi olla.

Virkamies kuitenkin tuskailee Hesarissa:

Sadan miljoonan euron tavoite on kova, kiinteistöviraston tonttiosaston päällikkö Juhani Tuuttila sanoo.

Haastavan tavoitteesta tekee se, että mahdollisuudet maanmyyntitulojen kasvattamiseen ovat rajalliset. Helsingin asunto-ohjelman mukaan vain 40 prosenttia asuntotuotannosta on vapaarahoitteista eli tuotantoa, jossa asuntotonteista voidaan periä kunnon hinta.

Helsingissä on päätetty kaavoittaa pelkästään asuntoja 450 000 kerrosneliömetriä vuodessa, vastaa noin 5 000 asuntoa. Vuonna 2 012 toteutuma oli 387 000 kem2. Tämän edellyttämiin investointeihin kouluista ratikkasiltoihin on nyt varattu rahaa.

Vapaarahoitteinen osuus 40%  kokonaistavoitteesta on 180 000 kerrosneliömetriä, jonka markkina-arvo on noin 180 miljoonaa euroa (oletuksella 1 000 €/kem2). Ja tämä on siis pelkästään vapaarahoitteisten asuintonttien myynnistä, liiketilat sekä tuotot siitä muusta 60% asuintontteja tulee tuon päälle, ja vielä tämän päälle mahdollinen kaupungin kiinteistöjen myynti. Osa tontteja vuokrataan. Silloin tulevat tuotot tulee laskea nykyhetkeen, ja tilanne on muutoin aivan sama.

Sata miljoonaa vuodessa ei ole kova tavoite, se on hyvin vaatimaton tavoite.

Kuusioavain ja kuormapyörä

Kaupunkiin sopii isojakin liiketiloja. Niitä pitää vaan sinne kaavoittaa.

Eero Hyvönen, joka kyllä kannattaa rajoituksia peltomarketeille ja eläviä kaupunkikeskustoja, ottaa Helsingin Sanomissa kantaa kaavoitussääntelyn luomiin kilpailuongelmiin:

Peukkuni alkoi kuitenkin väpättää, kun kuulin virkamiehen tulkitsevan tv-haastattelussa, että Kehä III:n kauppakeskuksia ei olisi saanut päästää syntymään. Huonekalut olisi silloin pitänyt ostaa keskustan kalliista designliikkeistä. Ikean pääsy Suomeen olisi voinut kestää vielä kauemmin kuin ne 30 vuotta, jotka kuluivat Espoon Ikean tontin ostamisesta myymälän avajaisiin... 

Kilpailijan pääsy Suomen ruokakauppamarkkinoille on vaikeaa, sillä peltomarkettien kieltolain vuoksi tarjolla on enimmäkseen pienehköjä ja kalliita kauppapaikkoja. Niistä on vaikea ponnistaa kannattavaksi ketjuksi.

Kaupan vähäinen kilpailu on ongelma, ja sopivien liiketilojen saatavuus osa siitä. Mutta eikö väpättävän sormen pitäisi osoittaa kaupungin kaavoittajaan? Ei mikään estä tekemästä isoja liiketiloja kaupunkimaisesti ja kaupunkiin.

Hampuriin suunniteltu uusi IKEA. Näemmä kävelykadulla.

Itseasiassa IKEA haluaisi rakentaa samalla kokonaisen kaupunginosan Hampuriin ja Lontooseen, toista tuhatta asuntoa, toimistoja, hotelli... Eli ihan tavallista perinteistä korttelikaupunkia.

Lontoon IKEA-kaupunginosa Stand East

IKEAa on moitittu milloin mistäkin, mutta harvemmin siitä ettei Kampradin mööpeli-imperiumi ymmärrä rahan päälle. IKEA on kasvanut maailmanlaajuiseksi jätiksi pysymällä ajan hermolla, ja tätä aikaa on että huonekalujenkin hankintaan riittää kuusioavain ja kuormapyörä. Vaikka voi ne toki autollakin hakea. Tyynyliinat ja pallovispilät taas kulkevat repussakin.

Suomessa, ja varsinkaan Helsingissä, ei anneta ahneen grynderin noin vaan rakentaa mitä asiakkaat haluavat, osin ihan hyvistäkin syistä. Mutta sikäli kun meillä ainakin virallisesti halutaan isoja eläviä kaupunkialueita, niin kannattaisi varmaan kaavoittaa sellaisia, isoine ja pienine liikkeineen.

Ja muuten, sovittaisiinko että isoja kauppatiloja kaavoitettaan pariton määrä? Eli yksi, kolme tai viisi yhdelle alueelle tai kauppakeskukseen. Nyt niitä jostain kumman syystä tuppaa aina olemaan kaksi, myös kehäteiden varsien kauppakeskuksissa.

Lisää kaupunkia Jätkäsaareen

Kirsi Kallio jatkaa laadukasta Kaupunkikuvia-sarjaansa Suomen Kuvalehdessä, tällä kertaa käsittelyssä Jätkäsaari.

Projektipäällikkö, arkkitehti Matti Kaijansinkko kaupunginsuunnitteluvirastosta kertoo, että Jätkäsaaren suunnittelussa on ”palattu juurille”, eli aikaan ennen 1930-lukua, tekemään tiivistä kaupunkirakennetta. Näin myös taataan kannattavat palvelut.
Keskimäärin seitsenkerroksiset talot halutaan julkisivultaan eläviksi. Näköala ja kattotila tulevat käyttöön, kun katoille rakennetaan kattoterassit.

Tolkku tietenkin kannattaa tätä riemurinnoin. Jätkäsaari on parasta mitä Helsinkiin on rakenteilla ja enemmän kuin askel oikeaan suuntaan. Jätkäsaarta on vain turhan vähän.

Aluehokkuus eri kantakaupungin alueilla.

Alutehokkuus on rakennusalan suhde maa-alaan, jos esimerkiksi 10 000 neliön alue rakennetaan alueteholla 1,5 rakennusalaa on 15 000 neliötä. Kuvassa näkyy ruuduissa aluetehokkuus eri alueilla, tiheimmät on korostettu eri värillä. Ote on Clepen tekemästä kartasta.

Nuo tummimmat alueet joilla aluetehokkuus on reilusti yli 1,0 ja jopa yli 2,0 ovat myös aika hyvä kartta siihen missä Helsingissä on sitä katuelämää, mikä ei tietenkään ole sattumaa. Jätkäsaari ei valitettavasti pärjää tässä vertailussa kovin hyvin, neliökilometrin alueella on tulosas 600 000 kerrosneliötä asumista ja 300 000 toimitilaa, eli noin 16 000 asukasta ja 6 000 työpaikkaa Kaupunkisuunnitteluviraston käyttämillä laskentakaavoilla. Eli alueteho 0,9.

Osin tilaa toki vei Länsisatama, mutta silti kaupunkimainen rakentaminen kaipaisi hieman tehokkaampaa maankäyttöä. Verrattaen nopeahko tapa saada lisää asuntoja Helsinkiin olisi nostaa tehokkuuksia ja nopeuttaa nimenomaan Jätkäsaaren ja Kalasataman rakentamista. Lisää asuntoja vaati viimeisimpänä valtiosihteeri Sailas ihan jo kansantalouden vuoksi:

"Pääkaupunkiseudun korkeat asuntojen hinnat ja vuokrat ovat suurimpia kasvun esteitä", Sailas sanoo HS:n haastattelussa.
Hintataso on sellainen, että keskituloistenkin on vaikea ostaa asuntoa.
"Ja pienituloiset joutuvat tuonne Pornaisten peräkylille, josta liikkumiskustannukset ovat korkeat", Sailas sanoo.
...
Ratkaisu asuntopulaan on Sailaksen mukaan "tylsissä" kysymyksissä, lähinnä riittävässä kaavoituksessa.

Kaavoitus on kaikkea muuta kuin tylsää, mutta muuten näin.

Jätkäsaarta tehdään jalankulun ehdoílla:

”Menneiltä vuosikymmeniltä on otettu talteen ajatus, että kaupungin pääinstrumentti ei ole auto, vaan ihminen. Liikenne on ohjattu alueen reunoille, jotta jalankulkijat ja pyöräilijät saavat tilaa liikkumiseen”, kertoo Kaijansinkko.

Ja näin sen pitää mennäkin, mutta tässäkään ei ole saavutettu alkuperäisiä tavoitteita: Kaava pakottaa rakentamaan Jätkäsaareen kaikkinensa noin neljä autopaikkaa asuntoa kohti, kantakaupungissa taas paikkoja eli autoja on yksi kolmea tai neljää asukasta kohti. Sen lisäksi että tämän takia sitä liikennettä alueen reunoilla ja reunoille tulee olemaan paljon, niin tämä myös tulee erittäin kalliksi, viimeisin arvio rakennuskustannuksesta täyttömaalle per paikka on 55 000 €, eli noin 350 miljoonaa euroa. Ja maksaisi vielä enemmän jos jouduttaisiin tekemään isompia parkkihalleja, mikä osaltaan estää rakentamasta tiivimpää.

Tästä ei tule Kaijansinkkoa ryhmineen moittia, heidän alkuperäinen ehdotuksensa sisälsi esimerkiksi vuorottaispysäköintiä, yhteiskäyttöautoja, pysäköintipaikkojen hintojen erottamista asuntojen hinnoista ja ylipäänsä vähemmän pysäköintipaikkoja. Kokoomus yhdessä SDP:n kanssa kuitenkin torjui tämän.

Eli suunta oikea, mutta ei ihan vaan melkein.

100 000 tavallista duunaria

Apunen horisee, tytöt tylyttää, Tolkun toimituksessa heräsi kysymys, olemmeko syrjäytyneet keskustelusta? Ja vielä asiavittuilusellaisesta! Eiku metsään yhteisöllistymään.

Parin ostarin nurkalta röökipalkkalla työllistetyn vaahtosammuttimen kokoisen kanssa sienestäessä, lapset on yhteinen asia eli toki niitä saa lainata, heräsi ajatus, että ehkä penskat syrjäytyisivät vähän vähemmän jos vanhemmat olisivat töissä. Ihan noin työhypoteesinä. Työ on parasti sosiaaliturvaa ja piru löytää töitä joutilaille käsille, duuniin siitä prkl!

Mutta jotta sen työn syrjästä saisi kiinni, niin asiaa auttaisi että sitä olisi tarjolla ja sillä eläisi. Pitkällisen mikromallinnuksen ja talousteoreettisten pohdinnan jälkeen, heräsi ajatus hoitaa tämä niin että palkataan verovaroin 100 000 ihmistä tekemään niitä ihan tavallisia asioita, kuten hoitamaan lapsia tai vaikka vanhuksia.

Tämä vähän maksaa, esimerkiksi 2 000 euron kuukausipalkalla noin 26 000 € vuodessa plus sivukulut. Toisaalta ne sivukulut menee setien eläkkeiden maksuun taskusta tai toisesta kuitenkin, mistä Tolkku-setä on kiitollinen, ja stetson-harrison metodilla päädyimme siihen että noin 70% tuosta palkkasummasta palautuu julkiseen kassaan säästyneinä tukina, lisääntyneinä veroina, puhumattakaan syrjäytymisen aiheuttamista menoista. Joten arvataan netoksi 8 000 € vuodessa per työpaikka, eli 800 miljoonaa 100 000 työpaikasta. Vertailun vuoksi vaikkapa suorat yritystuet ovat noin 500 miljoonaa ja työmatkojen verovähenykset  noin 600 miljonaa euroa vuodessa.

Jatkokehityksenä voitaisiin kokeilla sellaista talous- ja sosiaaliturvajärjestelmää, joka ei tuhlaa ihmisten elämää työttömyyteen. Vaikka ihan noin elintason vuoksi.

Vakavikkoversio: Työttömyys tulee niin kalliiksi suoraan menetettynä työpanoksena, tarvittavina tukina ja epäsuorastai inhimillisenä kärsimyksenä sekä sen hoitona, että melkein mikä tahansa on järkevämpää ja halvempaa. Setä Keyneysin sanoin:

When involuntary unemployment exists, the marginal disutility of labour is necessarily less than the utility of the marginal product. Indeed it may be much less. For a man who has been long unemployed some measure of labour, instead of involving disutility, may have a positive utility. If this is accepted, the above reasoning shows how ‘wasteful’ loan expenditure may nevertheless enrich the community on balance. Pyramid-building, earthquakes, even wars may serve to increase wealth, if the education of our statesmen on the principles of the classical economics stands in the way of anything better.

It is curious how common sense, wriggling for an escape from absurd conclusions, has been apt to reach a preference for wholly ‘wasteful’ forms of loan expenditure rather than for partly wasteful forms, which, because they are not wholly wasteful, tend to be judged on strict ‘business’ principles. For example, unemployment relief financed by loans is more readily accepted than the financing of improvements at a charge below the current rate of interest; whilst the form of digging holes in the ground known as gold-mining, which not only adds nothing whatever to the real wealth of the world but involves the disutility of labour, is the most acceptable of all solutions.

Mahtuuko sairaalat Meilahteen?

Meilahden sairaala-alue on täynnä. Laajennetaan sitä.

Lastenlinna alkaa käydä vanhaksi ja uutta lastensairaalaa puuhataan monien eri tahojen toimesta. Tolkun sairaalatietotoimisto on kesälomalla, mutta asia on varmaankin hyvä ja uusi lastensairaala tarpeellinen. Vastuullisena kaavoitusblogina Tolkku tarjoaa oman vaatimattoman panoksensa.

Eräs ongelma on ilmeisesti se että Meilahden sairaala-alue on vähän täynnä. Tiivistämällä ja rakennuksia purkamalla voidaan löytää vielä tilaa, ja toki niin kannattaa tehdä, mutta tässä hieman kummastuttaa se että eikö sitä sairaala-aluetta voisi myös laajentaa?

Kuvassa sinisellä rajattu alue on 2,3 ha aivan Meiahden sairaalan vieressä, vähän rajauksesta riippuen alue on kahdesta kolmeen hehtaaria. Nyt siellä on puustoa ja parkkipaikkaa joilla tuskin on kovin merkittävä käyttö- tai luontoarvoja? Paciuksenkadun vastaisella mäellä (kyllä, jyrkällä mäellä) on luontevasti allergia- ja astmasairaala.

Alueelle on kaavoitettu 21 000 kerrosneliön toimitilaa (KTY) "opetus- ja tutkimustoimintaa ja sitä tukevaa toimintaa sekä toimistoja varten" Paciuksenkadun varteen, mutta se sisältää vain yhden kapean tontin. Laajentamalla rakentamista koko alueelle saataisiin HUSin kiitettävällä rakennustehokkuuudella ehkä 100 000 kerrosneliötä tilaa. Lastenklinikka on kiinteistötietojen mukaan 12 500 kerrosneliötä.

Eli tilaa riittäisi muihinkin laajennuksiin ja sairaalatoimintaa voitaisiin keskittää Meilahteen, jolla on synergiaetuja. 100 000 neliötä on rahanarvoista tilaa, jotain 100 - 200 miljoonan euron välillä. Äkkiseltään tämä hyöty voitaisiin realisoida luopumalla vastaavasti muista sairaalakiinteistöistä, jotka voitaisiin sitten ottaa esimerkiksi asuinkäyttöön. 100 000 neliötä on noin 1 500 asuntoa.

Yleisempi asumistuki

Suomessa tuetaan asumista tonnille tai kahdella vuodessa per asunto laskutavassa riippuen. Parempi olisi vaan maksaa kaikille vastaavaa asumistukea.

Asumista tuetaan Suomessa montaa kautta, alla muutaman tämän kirjoituksen kannalta olennainen:

• KELA maksaa asumistukia yhteensä noin 1 250 miljoonaa euroa vuodessa
• Asuntolainojen korkovähennys maksaa verottajalle noin 550 miljoonaa euroa vuodessa
• Kodin ja työpaikan välisiä matkakuluja vähennetään verotuksessa nettona noin 600 miljoonaa euroa vuodessa
• Kotitalousvähennys on nettovaikutukseltaan noin 390 miljoonaa euroa vuodessa, josta noin 80% kohdistuu remontteihin ja muuhun asunnon hoitoon.
• (Lisäksi asunnon myyntivoiton verovapaus sekä asuntotulon verovapaus on yhteensä noin kolme miljardia vuodessa, on korkotukea, alennettuja tonttivuokria, jne. mutta jätetään ne nyt tässä väliin.)

Yhteensä siis 2 730 miljoonaa euroa vuodessa asumisen tukia. Suomessa on asuinkuntia noin 2,8 miljoonaa, eli pyöreästi tonni asuntoa kohden vuodessa, pelkästään yllä eritellyistä tuista.

Voitaisiin yksinkertaistaa järjestelmää niin että maksetaan nimikkeelä Yleisempää asumistukea noin 700 euroa vuodessa ihan joka kotitaloudella, siis ihan sellaista tuloista riippumatonta yleistä ja verotonta tukea niin kuin lapsilisä. Tämä maksaisi vuodessa 1 960 miljoonaa euroa, noin kaksi miljardia siis. Ja rahoitus näin.

• Asumistukea saa 660 000 asuntokuntaa, tuo 700 vähennetään heidän asumistuestaan eli netto on sama, tällä säästyy KELAlta 460 miljoonaa euroa vuodessa.
• Asuntolainojen, matkakulujen verovähennykset sekä kotitalousvähennys remonttien osalta poistetaan, toisaalta niitä nyt saavat saavat sen 700 euroa vuodessa, eli säästöä 1470 miljoonaa vuodessa.

Eli säästöä pyöreästi samat kaksi miljardia. Hyötyjä on että asumistuen muodostoma tuloloukko pienenee, pieniä asumistukia saavat vapautuvat jopa kokonaan siitä. Päinvastoin kuin nykyiset tuet, niin tällainen tuki ei nosta asuntojen hintoja ja vuokria, koska sen saa niiden suuruudesta riippumatta. Eli asuntomarkkinat toimivat paremmin ja työvoiman tarjonta lisääntyy. Kun lakataan tukemasta pitkiä työmatkoja niin myös liikenteen kustannukset laskevat.

Käsitellään tässä vaiheessa ilmeinen vastaväite, miten ihmeessä työmatkavähennykset ovat asumisen tuki? No, lainaan niiden puolustajaa:

Nimenomaan työmatkavähennys mahdollistaa asumisen maaseudulla tai pikkukaupunkissa, vaikka työ sijaitseekin suuressa kaupungissa... Erityisesti lapsiperheiden on usein tilaa saadakseen hakeuduttava kehyskuntiin, pienempiin kaupunkeihin ja maaseudulle, jossa neliöitä ja tonttimaata saa selvästi halevmmalla.

Näin, eli käytännössä kyseessä on tuki joka mahdollistaa asumisen pidempien matkojen päässä halvemmalla, eli tukee sen saajien asumista. Jos halutaan tukea lapsiperheiden väljempää asumista niin sekin kannattaa tehdä ihan suoraan ja ilman että tuetaan asumista mahdollisimman kaukana. Työmatkavähennysten poistamisen ihan oikea haitta on se että ceteris paribus se vähentää työvoiman liikkuvuutta eli tarjontaa, mutta toisaalta taas pienemmät kannustinloukut ja toimivammat asuntomarkkinat lisäävät sitä mitä luultavimmin enemmän.

Rikkaat tekevät elämästään kallista

Kun rikkaat rikastuvat, niin rikkauksilla saa yhä vähemmän. Joten pitää rikastua enemmän. Ja kun rikkaat rikastuvat enemmän...

Bloomberg raportoi markkinointijohtaja Schiffin taloudellisesta hädästä. Koska hänen vuosipalkkansa on tippunut vaivaiseen $350 000, hän joutuu tiskaamaan käsin, koska vuokra-asunnossa ei ole tiskikonetta. Ja ajatelkaa nyt lapsia joidenka pitää päästä yksityiskouluun.

Tälle tuleekin ivata. Kyse on kuitenkin samoista veijareista joidenka finanssirakennelmat sotkivat koko maailmantalouden, tosin varsinainen perussyy on rakenteelliset alijäämät. Sotkusta laskun kuittasivat tavalliset ihmiset, jotka voivat vain uneksia noinkin huonoista tuloista, useat edes työpaikasta.

Mutta. Katsotaan hieman tarkemmin mitä johtaja Schiff pitää hyväksyttävänä elintasona:
- 165m2 kaupunkirivari kivalta alueelta, oma huone kaikille lapsille
- Vuokratalo rannalta kesäloman ajaksi
- Yksityiskoulu kahdelle lapselle
- Pari autoa
- Eläkke
- Astianpesukone.

Äkkiseltään suurinpiirtein suht hyvin palkatun ihmisen elintaso, yksityiskoulu poislukien. Se mikä siinä maksaa on se että samoista rivareista siellä hyvällä alueella kilpailee muut ylipalkatut ihmiset. Ja sama koskee sitä rantahuvilaa.

Kun nämä hyvät perheet vetävät lapseensa yhä pienempien piirien kouluihin, niin toki niiden kysyntä eli hinta nousee. Julkiset koulutkin voisi olla vaihtoehto, jos sinne ei olisi jäänet kuin ne lapset, joiden vanhemmilla ei ole vaihtoehtoa.

Eli täysin normaaleista hyödykkeistä tulee hyvin niukkoja, jolloin niiden hinta nousee. Ja he tekevät tämän ihan itse, koska heillä on liikaa rahaa suhteessa tavalliseen kuluttajaan. Ja tämän takia heidän pitäisi saada yhä enemmän rahaa, koska ei muuten ole varaa elää.

Tätä rahaa painettiin ottamalla isoja riskejä valtavalla määrällä pääomaa, joita syntyi mm. niistä yksityisistä ja täysin rahastoivista eläkerahastoista, joidenka maksuja Schiff nyt kiroaa. Tiedä karmasta, mutta universumilla on ironiantaju.

Kyseinen kirjoitus on itseasiassa mitä mainioin pohjoismaisen hyvinvointivaltion ja tasaisen tulojaon puolustus. Rikkaillakin on kivempaa kun eivät ole liian rikkaita.

Tasavallan päättäjien valinta

Tolkkua on askarruttanut presidentinvaaleihin liittyen yksi kysymys, mitä väliä sillä on kuka Mäntyniemessä päivystää seuraavat kuusi vuotta? Vaaliuurnille raahautumiseen haetaan tällä kertaa motivaatiota vähemmälle huomiolle jääneestä presidentin valtaoikeudesta.

Presidentillä on oikeus nimittää korkeimmat virkamiehet. Toki hallituksen esityksestä, mutta presidentillä on valta poiketa esityksestä, jota presidentti Halonen on myös käyttänyt.

Suomi on vähintään yhtä paljon byrokratia kuin demokratia, poliitikot kyllä päättää, mutta virkamiehet usein valitsee mistä päätetään. Raimo Sailas on 71-vuotias seuraavan presidentin virkakauden lopussa.

Tässä on oikeastaan kaksi kysymystä. Ensinnäkin, Tulisiko Presidentillä olla nimityvaltaa? Käyttäisikö valittu ehdokas sitä? Nämä liittyvät myös toisiinsa sitä kautta että ehdokas jonka mielestä tälläinen valta kuuluu hallitukselle lienee myös haluttomampia päättämään hallituksen esitysestä poikkeavasti.

Oletettavasti vahvemman presidentin puolesta puhuneet Niinistö, Soini ja Väyrynen ovat nimitysvallan kannalla. Vihreät ovat puolueena kyseistä valtaoikeutta vastustaneet, joten Haavisto lienee taas nihkeämpi käyttämään nimitysvaltaa. Mutta tämä on täysin spekulaatiota, osaisiko joku valaista asiaa?

Kohti uusia epäonnistumisia

TVO:n toimistusjohtaja Tenhunen Olkiluoto 4 luvan varmistuttua kertoi toteutusstrategiasta:

Organisaatio ja kaikki muu valmius hankkeen toteuttamiseen on jo valmiina. Pystymme käynnistämään nelosen projektin sujuvasti Olkiluoto 3:n jatkona.

Tähän mennessä sekä aikataulu että rakentamiskustannukset ovat tuplaantuneet ja muutenkin hanke muistuttaa ihan normaalia softaprojektia, ehkä sillä erotuksella että softa ei toimi ja ydinvoimalan pitäisi toimia. Eli organisaatio sujuvasti jatkaa seuraavan voimalan kanssa. Tosin ihan samojen kavereiden kanssa ei mennä, koska Siemens luopui koko liiketoimintalasta.

Mutta omiapa ovat rahansa.

Helsinkiläisenä Helsingin kaupungin rahat sen sijaan ovat minun rahojani, ja mielestäni niille on esimerkiksi hedelmäpeli parempi sijoitus kuin OL4. Kyse on ainakin 600 miljoonasta eli 10% osuudesta voimalasta. Tällä saa sähköä, jota Helsingin Energia tuottaa jo nyt huomattavasti enemmän kuin Helsingissä tarvitaan kaukolämmön sivutuotteena, mitä ei voi ydinvoimalla korvata. Ja vielä muuten erittäin kannattavasti mistä HELENille tunnustusta.

Voi se tietenkin kannattaakin jos sähkön ympärivuotinen kysyntä eli hinta on tarpeeksi korkea. Tai sitten ei. Yleensä sijoitustoiminnassa tällainen epävarmuus on riski jonka vastineeksi vaaditaan korkeampi tuotto. Häkkinen kirjoittaa:

Kysyin kokouksessa, mihin uusien ydinvoimaloiden antamaa valtavaa sähkötehoa oikein tarvitaan. Saattaahan käydä niin, että suuren tarjonnan takia sähkön hinta laskee, ja omatkin voitot samalla pienenevät. Kuulemma Keski-Euroopan markkinoille mahtuu sähköä. Viitattiin myös Venäjän tuonnin korvaamiseen. Jälkimmäinen vaihtoehto ei vaikuta uskottavalta, sillä Venäjältä tuodaan sähköä yksinkertaisesti siksi, että se on pohjoismaista sähköä halvempaa. Venäjän puolella voimalat ovat vapaita monista sellaisista kustannuksista, joita ne maksaisivat EU:n alueella. Uusi suomalainen tuotanto ei tätä tilannetta muuta.

Mitäpä tuohon lisättävää. Propagandana vielä ymmärrän, mutta ei kai nyt kukaan ihan oikeasti sijoittaessaan kuvittele että ydinvoimalla korvataan Venäjältä tuotavaa sähköä?

Vapaaehtoisia tappioita

Päivän surrealistisin otsikko (FT, paywall):
Germany retreats over deal for Grehttp://www.blogger.com/img/blank.gifece - Losses for bondholders will be voluntary

Muuten aiheesta, Micheal Pettisiä kannattaa aina lukea:

...In the debate about the root causes of global imbalances, moralizers love to praise high-savings countries (let us call them all “Germany”) for their hard work and thrift, and deride high-consuming countries (which we will call “Spain”) as lazy and altogether too eager to spend more than they earn. The world cannot possibly rebalance, they argue, until the latter become more like the former.

There is almost nothing of value in this argument. Culture and individual preferences may cause some of us to save more of our income and others to save less, but when entire countries have persistent abnormally high or low savings rates, individual preferences are never the reason. Abnormal savings rates over long periods of time are largely consequences of trade and industrial policies at home and abroad.

In fact, domestic policies by the German government can explain both high German savings and low Spanish savings. For example, assume that Germany has an undervalued currency, low wages for its level of productivity, high consumption and income taxes, and expensive infrastructure funded by these taxes. In that case it is very likely that German GDP growth will exceed the growth in household income, since households are effectively (and usually without their knowledge) forced to subsidize growth. In periods of high unemployment—like that which occurred in Germany after reunification—these policies might make sense for Europe overall, but they cannot remain in place for long without creating economic distortions.

In Finland we call this palkkamaltti.

Halpa ja kannattava

Viimeisin viidentoista vuoden aikana Eurooppaan ei ole rakennettu juuri mitään muuta kuin kaasuvoimaloita, ja lainsäädäntötoimin uusiutuvaa. Eurotribin Jeromelta perusteellinen esitys miksi näin.

Lyhyesti: Markkinarakenteet suosivat tuotantomuotoja joilla on alhaiset kiinteät ja korkeat marginaalikustannukset. Mikään päästötön tuotantomuoto ei ole tällainen. Tämä on voimalayhtiölle kannattavaa ja kuluttajalle kallista, sähkömarkkinoilla pääomavaltainen tuotantorakenne tuottaa ulkoishyötyjä jotka jää kuluttajalle.

Helsinkiläisiä yrityksiä joihin ei kukaan täysjärkinen mene töihin

Lista löytyy uutisesta Alueellistaminen voi viedä vielä yli 2 000 työpaikkaa pääkaupunkiseudulta.

Sääli, CSC esimerkiksi on hyvä firma.

Ilmaisen pysäköinnin maksaa kivijalkakauppias

Keskeneräisten ajatusten kaatopaikka kirjoittaa kävelykeskustasta.

Onko olemassa todisteita, että vain autoilun vapaus elävöittää ydinkeskustaa? Ei ole. Itseasiassa päinvastaiselle olettamalle löytyy paljon vahvempia perusteita.

Kauppakamariklusteri kantaa ihan ymmärrettävää huolta siitä että autoilijat kaikkoavat keskustan liikkeistä. Heidän diagnoosinsa siitä miksi näin käy on vain täysin väärä.

Olin taannoin pitkästä aikaa autolla ydinkeskustassa, tarkemmin Kalevankadun tiennoilla. Minulla oli tunti ylimääräistä aikaa, ajattelin että kävisin kahvilla ja vaikka kaupoilla ajankuluksi. Ei onnistunut, varttitunnissa en löytänyt yhtään vapaata pysäköintipaikkaa. Menin sitten Mechelininkadun ABC:lle, mikä on ehkä toiseksi viimeinen kahvipaikka preferensseissäni, mutta siellä on tiukasti aikarajoitettu, valvottu ja vain asiakkaille tarkoitettu pysäköintialue. Eurot meni SOK:lle, eikä esimerkiksi Gran Delicato Cafelle.

Kahviloille tämä ei ole vielä niin iso ongelma, autoilijat on marginaalinen vähemmistö asiakkaista joka tapaukessa. Joillekin hyvin erikoistunteille liikkeille joita on nimenomaan pienissä kivijalkojen liikekiinteistössä, esimerkiksi Fennica Albertinkadulla, tämä kuitenkin on isokin ongelma, asiakkaita tulee pitkienkin matkojen päästä ja autoilijoiden osuus voi olla suurehko.

Kiekkopaikat toimii joten kuten ja olisi parannus, mutta tuo on vähän rajallinen ohjauskeino kun niiden väärinkäyttö on aika helppoa ja valtonta työlästä. Mikä siis ratkaisuksi kun jotain on liian vähän? Jos esimerkiksi ABC:lle on liikaa asiakkaita he luultavasti nostavat hintoja. Samoin voi tehdä pysäköinnin kanssa.

Human Transit blogi raportoi että San Franciscossa otetaan käyttöön markkinahinnoiteltu pysäköinti. SFPark säätää kadunvarsipaikkojen hinnoitteluja alueittain ja ajoittain kysynnän mukaan. Jos paikkoja ei ole vapaana niin hintaa nostetaan, jos tilaa on paljon niin hintaa lasketaan. Hinnat voi katsoa verkkopalvelusta, ja voisi niistä toki tiedottaa muutenkin, jonkinlainen feedi navigaattorin olisi hyvä. Markkinahinnoittelu tekee myös pysäköintilaitoksista kannattavia, tällä hetkellä ne joutuu kilpailemaan kaupungin ilmaiseksi tarjoamia pysäköintipaikkoja vastaan. Bonuksena tämä tuottaa kaupungille luultavasti kivasti rahaa.

Kauppiaiden pelko on että jos pysäköinti maksaa liikaa niin se karkoittaa asiakkaat ja osa politiikoista pelkää että se karkoittaa autoilevat veronmaksajat. Kumpikin pelko on määritelmällisesti turha, jos asiakkaat tai veronmaksajat kaasuttaa muualle korkeiden pysäköintimaksujen vuoksi niin pysäköinnin hinta laskee. Ilmaisia parkkipaikkoja ei ole olemassa, kauppakeskuksessa yrittäjä maksaa ne vuokrassaan, kivijalkakauppias taas maksaa ne pienempänä myyntinä.

Krapula

Aamun blogroll:

Paul Krugman kirjoittaa valaisemattomasta, päällystämättömästä tiestä ei yhtään mihinkään:

The lights are going out all over America — literally. Colorado Springs has made headlines with its desperate attempt to save money by turning off a third of its streetlights, but similar things are either happening or being contemplated across the nation, from Philadelphia to Fresno... in a number of states, local governments are breaking up roads they can no longer afford to maintain, and returning them to gravel... Teachers are being laid off; programs are being canceled; in Hawaii, the school year itself is being drastically shortened...

How did we get to this point? It’s the logical consequence of three decades of antigovernment rhetoric, rhetoric that has convinced many voters that a dollar collected in taxes is always a dollar wasted, that the public sector can’t do anything right.

The antigovernment campaign has always been phrased in terms of opposition to waste and fraud — to checks sent to welfare queens driving Cadillacs, to vast armies of bureaucrats uselessly pushing paper around. But those were myths, of course; there was never remotely as much waste and fraud as the right claimed. And now that the campaign has reached fruition, we’re seeing what was actually in the firing line: services that everyone except the very rich need, services that government must provide or nobody will, like lighted streets, drivable roads and decent schooling for the public as a whole.

Martin Wolf pohtii valtion roolia:

There exists a strand in classical liberal or, in contemporary US parlance, libertarian thought which believes the answer is to define the role of the state so narrowly and the rights of individuals so broadly that many political choices (the income tax or universal health care, for example) would be ruled out a priori. In other words, it seeks to abolish much of politics through constitutional restraints.

I view this as a hopeless strategy, both intellectually and politically.

It is hopeless intellectually, because the values people hold are many and divergent and some of these values do not merely allow, but demand, government protection of weak, vulnerable or unfortunate people. Moreover, such values are not “wrong”. The reality is that people hold many, often incompatible, core values. Libertarians argue that the only relevant wrong is coercion by the state. Others disagree and are entitled to do so.

It is hopeless politically, because democracy necessitates debate among widely divergent opinions. Trying to rule out a vast range of values from the political sphere by constitutional means will fail. Under enough pressure, the constitution itself will be changed, via amendment or reinterpretation...

What are my personal views on how far the protective role of the state should go? In the 1970s, the view that democracy would collapse under the weight of its excessive promises seemed to me disturbingly true. I am no longer convinced of this: as Adam Smith said, “There is a great deal of ruin in a nation”. Moreover, the capacity for learning by democracies is greater than I had realised. The conservative movements of the 1980s were part of that learning. But they went too far in their confidence in market arrangements and their indifference to the social and political consequences of inequality. I would support state pensions, state-funded health insurance and state regulation of environmental and other externalities. I am happy to debate details.

Ja aamun Hesarissa amerikkalaisen työvoimatoimiston arjesta:

Valtion työpaikat ovat Tullyn mukaan kaikkein halutuimpia. Edut ja turvallisuus houkuttelevat. Eikä vauhti ole niin kova kuin yksityisellä sektorilla, jolla 60-tuntiset työviikot eivät ole harvinaisuuksia.

Siinä yövartijavaltiossa on sellainen pieni ongelma että se ei tee sitä mitä ihmiset haluaisivat valtion tekevän.


Haiku error message
Chaos reigns within.
Reflect, repent, and reboot.
Order shall return.

Heinäluoma on johdonmukainen demari

Heinäluoman lausunnoista on sanottu sitä sun tätä, mutta varsinainen asia on työvoiman saatavuusharkinta. Tämä tarkoittaa sitä että TE-keskus pyrkii selvittämään onko sellaista työntekijää jolle haetaan EU:n ulkopuolelta työlupaa saatavissa Suomesta. Hallituksen lakiesityksestä saatavuusharkinnan poistamiseksi:

Voimassaolevan lain mukaan työ- ja elinkeinotoimiston tulee osapäätöstä tehdessään selvittää, ettei työntekijän oleskeluluvan myöntäminen estä kyseiseen työhön sopivan, työmarkkinoilla käytettävissä olevan henkilön työllistymistä. Myönteinen osapäätös tarvitaan, jotta työntekijän oleskelulupa voidaan myöntää.

Käytännön kokemus vaan on se että vaikkapa muurarille ei saa työlupaa, koska jostain järjestelmän syövereistä löytyy joku työtön muurari joka ei viimeisimpien tietojen mukaan ole pääsääntöisesti ihan kauhean kännissä, ainakaan joka päivä. Isoille yrityksillä malliin Nokia tämä ei ole niin iso ongelma, niillä on HR-osasto joka pystyy neuvottelemaan työkkärin kanssa. Pienelle rakennusyrittäjälle tai vaikka pizzerian omistajalle se on.

Suomeksi tuo saatavuusharkinta tarkoittaa sitä että parhaassa keskussuunnittelun hengessä työvoimaviranomaiset pyrkii arvaamaan että minkähänlaisia työntekijöitä tarvittaisiin. Minusta tämä ei ole realistista, mutta se että demareilla riittää uskoa siihen että julkishallinto ylipäänsä pystyy tekemään onnistuneesti tällaista harkintaa on täysin johdonmukaista, vastaavaa uskoa puolueessa on myös sosiaaliturvan tarveharkintaan. Ja kun se ei toimi, niin vika on aina siinä että virkamiehiä ei ole tarpeeksi, ei siinä että heitä pyydetään tekemään jotain mahdotonta. Esimerkiksi samaisella kyselytunnilla missä eduskunta pui saatavuusharkintaa Guzenina aiemmin tivasi että miksi sosiaaliturvan muutoksenhakulautakunta on ruuhkainen ja ratkaisukin löytyi:

SDP esitti vaihtoehtobudjetissaan tälle vuodelle vajaan miljoonan euron lisärahaa muutoksenhakulautakunnan resurssien vahvistamiseen.

Kun joka tukieuro pitää erillisharkita, niin kyllä siitä sitten seuraa valituksia, ja vakammin tukien viivästyksiä. Milloin SDP puuttuu tähän?